Käärmeitä ja hämähäkkejä

Viime viikko vierähti jälleen koulutuksissa Lähetysseurassa ja kivaa oli. Oli todella hauskaa nähdä taas kurssilaisia ja ystäviä ja tuttavia (osaa suunnitellusti ja osaa iloisesti suunnittelematta). Tuntuu hyvältä, jännältä, pelottavalta ja yhtä aikaa kiireiseltä ja iäisyydeltä. Myös töissä esimiehelle tuli toissa viikolla ilmoitettua, että lähdössä varmaan oltaisiin ja vastaanotto oli hyvä. Vaikka projekteja on vielä paljon ja työt jatkuu normaalisti, näillä näkymin vuoden vaihteessa olisi ensimmäinen "kunnon työpaikka" nähty.

Viikonloppuna sitten suunnistimme jälleen metsään, kun päiväkin välillä paistoi. Jos näistä jatkuvista sateista ei muuta hyötyä ole, niin sieniä kyllä löytyy sananlaskun mukaisesti. Menee minne vaan niin sieniä löytyy ja nyt oli ensimmäiset suppilovahverotkin päässeet pintaan. Sieniä saatiin siis kivasti koko ämpäri ja illalla maisteltiin (mielestäni) kivasti onnistunutta kanttarellikeittoa ja valkosipulivoissa paistettuja suppilovahveroita. Retkellä tuli kyllä sitten nähtyä muutakin. Tuli muistutus, miksi kyypakkaus ja saappaat on hyvä pitää retkillä mukana. Näimme myös isohkon hämiksen, isohkon näin Suomen mittakaavassa. Tätä hämistä äiskä muuten säikkyi kunnolla - vaikka hän sen huomasikin ja näytti meille muille-, mutta me muut taistelimme hämiksen hengen uhalla, kuka sen saa haltuunsa :) (Hämis kyllä palautettiin luontoon vahingoittumattomana.)

Iso paha hämis

Petollinen luikertelija

Noista tuli heti mieleen, millaisia käärmeitä ja hämiksiä sitä Nepalissa mahtaakaan olla. Sinänsä hyvä, että lapsetkin tuon näkivät ja heille pystyi hallistusti opettamaan eläinlajista, jota pitää aina varoa. Harva eläin on niin epämiellyttävä ja pelottava kuin käärme. Tuli tuossa mieleen vähän aikaa sitten katsomamme Avara luonto Intian Gangesista ja siellä olevasta kylästä, josssa käärmeet ovat pyhiä eläimiä. Tästä oli aiheutunut se, että tuossa kylässä kaikkien ihmisten joukossa luikerteli koko ajan satoja (no ainakin kymmeniä) myrkkykäärmeitä. Kovasti kyläläiset väittivät, että yksikään kyläläinen ei ole puremaan kuollut, mutta meidän lomilla se kylä ei ole ensimmäinen kohteemme :) Avara Luonto on muuten edelleen mahtava ohjelma aikuisille ja lapsille :)

Toimeton päivä

Eilen illalla kävimme Heikin kanssa keskustelun tähän tapaan: "Mitäs meillä on huomenna ohjelmassa?" "Ei kai mitään sovittua." "Jee, vapaa päivä siis, tosi kiva." "Joo, tosi kiva!" Sen jälkeen arvomme, kumpi herää lasten (lähinnä Siirin) kanssa aamulla. Minä voitan, saan nukkua.

Aamulla sitten myhäilemme: "Kivaa kun ei oo mitään sovittua tälle päivälle." "Joo, nyt vaan ollaan." Pelaamme pelejä lasten kanssa ja aamun tunnit kuluvat. Minä alan pestä pyykkiä ja miettiä lounasta. Samalla tulee mieleeni, mitä kaikkea tänään pitikään saada tehdyksi. Ainiin! Sienimetsään täytyisi päästä, ilman muuta, aurinkokin paistaa. Mintulla on baletti. Santulle on luvattu pääsy varusmiessoittokunnan konserttiin. Ystäviä piti nähdä puistossa. Ruokia täytyy saada tehtyä valmiiksi ensi viikkoa varten. Paperipinot (lipastojen tyhjentämisen jäljiltä) pitäisi käydä läpi. Ja ne pyykinpesut, ruuanlaitot, normihommat.

Ei kun vipinää kinttuihin! Lapset, nyt metsään, mars!

Ja loppujen lopuksi saimme nuo kaikki asiat tehtyä, ja vieläpä ihan mukavasti, vähän sellaisella kiireettömällä fiiliksellä. Sienimetsä oli huippu ja samoin konserttikin oli huippu. Illalla rauha talossa ja punajuurimureke uunissa. (Paitsi yhtä asiaa emme saaneet tehtyä, eli tietysti ne paperipinot lojuvat vieressäni yhä.)

Ei hassumpi toimeton päivä.

Kameleontti löytää aarteen

Keksinpäs hauskan otsikon! Nyt teidän on pakko lukea tämä kirjoitus loppuun saadaksenne tietää, mistä ihmeestä tuo otsikko on oikein saanut ideansa.

Ollakseni rehellinen, aioin ensin kirjoittaa otsikolla "paska mutsi", ja olisin seikkaperäisesti kertonut siitä, kun tässä eräänä päivänä suutuin lapsillemme niin, että heitin oman puhelimeni seinään. Todella näin tein, ja kaiken huipuksi paikalle tassutteli Siiri, joka nappasi puhelimeni palaset ja liotti niitä yksitellen Simban vesikupissa (kyllä, liotti, hän ei siis pudottanut niitä sinne, vaan aikansa niitä liotettuaan asetteli palat takaisin kuivumaan). Nyt ikävöin ihanaa puhelintani mutta en kehtaa unelmoida uudesta, kun kerran itse rikoin vanhan, ja vielä noin, hmmh, tyhmästi. Mutta en sitten halunnut kirjoittaakaan otsikolla "paska mutsi", koska ei se otsikko olisi kuitenkaan oikein millään mulle sopinut. Hassua on kyllä se, miten usein ajattelen jostain jutusta, että "tästä kyllä kirjoitan hauskan tarinan blogiin", mutta en sitten kuitenkaan tule kirjoittaneeksi. Suurin syy tähän on se, ettei ole aikaa. Nimittäin tämä kirjoittaminen on kyllä tosi hauskaa ja tuntuu ihan omituiselta, että joku vielä lukeekin näitä tekstejä! Ehkä on hyvä hetki kiittää teitä rakkaita lukijoita!

Tämä "paska mutsi" -aihe sai minut taas miettimään sitä, että kenelle näitä juttuja oikein kirjoitan, sillä se, kenelle näitä ajattelee kirjoittavansa, määrittelee hyvinkin pitkälle tyylin, jolla kirjoittaa. Siitä seuraa se, että taidan olla aika kameleonttimainen tyyppi. Yhtä aikaa sekä vahvuuteni että heikkouteni on se, että sovin lähes seuraan kuin seuraan, ja tulen kai kaikkien kanssa ihan hyvin toimeen. Mutta samaan aikaan ehkä en ole vahvasti sitä, mitä oikeasti olen, enkä sitten itsekään aina oikein tiedä, mitä oikeasti olen. Paitsi siis nykyään, kun olen saavuttanut sisäisen rauhan ja tasapainon - ainakin melkein. :) Ensi kerralla, kun joku kysyy, taidan nimetä lempieläimekseni kameleontin. Hetki sitten ajoin kaupasta kotiin ja kuuntelin täysillä Faith No Morea miettien, että "tääkin on osa mua".

Tällä viikolla olemme saaneet paljon aikaan lähtöön liittyen. Lasten hampaat on tarkistettu, calmetointiajat on varattu, ensimmäinen kurssityö on kirjoitettu, huonekaluja on myyty ja uusia ostajaehdokkaita (talolle) on haalittu yllättävistä tilanteista. Tuosta lasten hammastarkastuksestakin olisin voinut tänne kirjoittaa hauskan jutun; Minttu nimittäin varustautui hammaslääkäriin lehtiön ja kynän kera: "mä aion piirtää sarjakuvan "Santtu hammaslääkärissä" ". Sitten hän todella piirsi Santun istumassa hammaslääkärin tuoliin, Santtu avaamassa suun, Santtu valitsemassa lahjan reippaan hammaslääkärikäynnin jälkeen... Seuraavaksi Siiri avaamassa suun jne. Minä selitin vakavana hammashoitajalle, tai mitä suuhygienistejä he nyt ovat, että "juu, Minttu piirtää sarjakuvaa meidän hammaslääkärikäynnistä" ja vasta jälkeenpäin mietin, että olimme varmaan aika hupaisa näky lehtiöinemme ja vakavine ilmeinemme.

Tyhjensimme Heikin kanssa eilisiltana kaikki makuuhuoneemme laatikot ja lipastot, koska saimme ne siis myytyä, ja sieltä se tämän kameleontin aarre löytyi! Olin kirjoittanut kirjeen 10 vuotta sitten, 21-vuotiaana 31-vuotiaalle Annille. Muistin kyllä jollakin tasolla tuon kirjeen joskus kirjoittaneeni, mutta en yhtään muistanut, minne olin kirjeen pannut. Ja nyt sen sattumalta löysin, juuri oikeaan aikaan! Voi, kirje oli kyllä aika liikuttava ja ihana ja hauska. Eikä ollenkaan niin nolo, mitä aluksi pelkäsin. Kirjeen kirjoittamisen aikaan olimme Heikin kanssa seurustelleet vajaa puoli vuotta, ja kirjoitankin paljon siitä, miten onnellisia olemme ja toivon, että olemme edelleen onnellisia yhdessä. Annan jopa itselleni kaikenlaisia ohjeita, kuten "ethän kiukuttele Heikille turhasta" ja kehun Heikkiä kovasti (ihan samat kehut voisin antaa hänelle edelleenkin). Mietin, millaista elämäni nyt on, kun olen varmastikin jo tehnyt gradun ja valmistunut ja varmaan jossakin töissä. Huolehdin, että näenhän Juliusta ja Lottaa tarpeeksi usein, enkä voi kuvitellakaan, että he ovat jo yli 10-vuotiaita! Omia lapsia minulla "ehkä voi olla", kysymysmerkkien kera (niin, en ollut silloin ollenkaan varma, sovinko äidiksi). Sokerina pohjalla totean itselleni, että "olet kyllä jo aika vanha". Hah! Aion kyllä kirjoittaa kirjeen taas 10 vuoden päähän, 41-vuotiaalle Annille. Ajatella, kun voisi nyt kurkistaa 10 vuoden päähän, mitähän kaikkea siellä näkyisikään?

Kameleontti siis löysi aarteen, ja aika monia muitakin aarteita niitä makuuhuoneen lipastoja tyhjentäessään. Ensi viikolla olemme Heikin kanssa taas Lähetysseurassa koulutuksessa ja tänne kotiin olemme saaneet mahtavan joukon pitämään lapsistamme huolta: mamma, Heikin äiti, joka on päävastuussa kaikesta; mummi, minun äitini, joka säntää tänne aina töittensä jälkeen ja vähän niiden välilläkin; Villiina, joka tulee mummin mukana tänne iltapäivisin leikkimään; Salla-ihanainen, joka kuskaa päivisin Mintun ja Santun kerhoihin ja Anni H, lukiolainen, joka tulee muutamana iltapäivänä lasten kanssa olemaan ja itse saamaan vähän lastenhoitokokemusta. Mahtavaa! Lisäksi tänään luin uusimmasta Lähetyssanomat-lehdestä, miten ulkopuolinen konsulttiyritys oli arvioinut Lähetysseuran kehitysyhteistyötä viimeisen neljän vuoden aikana ja todennut sen täyttävän kaikki ne kriteerit, joita tulokselliselle, rehelliselle ja läpinäkyvälle kehitysyhteistyölle voidaan asettaa. Jee!

Katajatien kameleontti kuittaa. (Tämä matkittu blogigurultani.)

Tämä on syksy

Vuodenaikojen vaihtelu on hauskaa, koska jokaisessa vuodenajassa on omat ihanat puolensa. Syksyssä on parasta juuri tämä alkusyksy. Pimenevät illat, kuulaat aamut, punaiset omenat ja niin edelleen.

Syksyllä on aina myös mukavaa tehdä ruokaa mahdollisimman omavaraisesti. Muina vuodenaikoina se ei olekaan niin helppoa. Mutta juuri tähän vuodenaikaan voi pöytään kattaa sieniä, omia perunoita ja juureksia, itse pyydettyä kalaa ja jälkkäriksi puolukoita tai omenoita. Tällaisista aterioista koen aina suurta linkolalaista mielihyvää: ehkemme ole vielä liian vieraantuneita luonnosta. Ehkä minun sittenkin pitäisi alkaa viljellä maata ja perustaa oma kanala ja ottaa pari lammastakin. No, ehkä ei, mutta tietynlaista vuodenaikojen mukaan elämistä odotan Nepalissakin. Sitä, että syömme siellä aina kulloinkin saatavilla olevista raaka-aineista valmistettua ruokaa. Ruuanvalmistus itsessään tulee tietysti olemaan hyvinkin mielenkiintoista. Valmistanko itse ruokaa, vai palkkaammeko kotiapulaisen, jopa oman kokin? Kuinka hyvin lapset oppivat syömään nepalilaista ruokaa? Minkähänlaista ruokaa käytännössä aina syömme? Minttu juuri tänään iltapalapöydässä puuskahti, että Nepalissa ei varmaan ainakaan tarvitse syödä puuroa, korkeintaan riisipuuroa!

Tässä näitä alkusyksyn raikkaita tunnelmia.

Puolukkametsässä.

Mökillä.

Perunannostoa.

Siiri tykkää ajaa traktoria!

Jee.

 

 

 

Viimeisimmät kuvat liittyvät minun ja Heikin hurvittelupäivään - kiitos Heikin työn yhteistyökumppanien - jossa pääsimme mm. ralliauton kyytiin. Hui, aikamoista menoa oli. Päivään kuului myös todella maukasta ruokaa, leppoisaa saunomista ja koko päivän kruunasi lohjalainen karaokebaari, jossa saimme laulaa luritella mm. Zen Cafeta (tässä aasinsilta otsikkoon), hääpäivän kunniaksi myös Todella kauniin. Zen Cafe ei kyllä enää oikein kuulosta niin hyvältä, mutta nuo "vanhat biisit" tietty elävät aina.

Kesän tulossaldo

Kesä alkaa olla ohi ja syksyn kiireet edessä. Kiirettä varmasti riittää, eikä tarvitse olla edes kummoinen näkijä tietääkseen sen. Ensimmäiset kurssit on takana ja jo tuli tunne, että pitääkö vanhoihin töihin vielä palata. Jotkut aina sanoo, että silloin tällöin pitää vaihtaa työpaikkaa, että pysyy kiinnostus.... Sitä en olisi ennen heti suostunut uskomaan, kun on ollut työ ja työpaikka, josta on aina pitänyt. Vaikka olenkin aina viihtynyt, olen silti tiennyt, että omaa onneani en töistä löydä vaan sen ulkopuolelta. Asiasta sivuun, mutta uuteen työhön suunnaten ja uuden työnantajan leivissä, kaikki tuntuu hyvältä. Aivan kuin meitä varten tehdyltä, oikealta. Mutta ei silti, tämä on tietenkin tuonut nykyistenkin töiden hoitamiseen vielä uutta puhtia ja tänään viimeksi otin vastuulleni taas uuden firman tuotteet (hassua tietenkin siinä koko ajan ajatella, että turhaan sä näitä mulle liian tarkkaan selität, kun sitten taas saat kohta selittää uudellleen). Mutta tosiaan mulla ei ole ollut töissäni missään vaiheessa suuremmin valittamista ja enkä ihmettelisi, josko taas joskut ässä-mafiassa olisin mukana. Ei minun tästä pitänyt kertoa, mutta tulipahan tästäkin nyt kirjoitettua. Kuten varmaan jo aiemminkin kirjoitin, vaikka väsyttää ja liian harvoin jaksaa aloittaa (eikä tiedä mitä kirjoittaa), niin kun aloittaa, aina on mitä kertoa.

Asuntommekin on tosiaan jo myynnissä, josko joku tämän blogin lukijoista ei sitä vielä tiedä. Ensin tuli (kolme viikkoa sitten) heti pari innostunutta ja ajattelin, että tämähän menee helposti. No eipä niistä sitten ole kuulunut ja viime vkl, kun pidin ihan avoimen näytön, niin tulos oli masennuttava, ei yhtään katsojaa ja maha tuli kipeeksi liiasta kahvista (jota join yksinäni asunnonkatsojia odotellessani). No onneksi viikko voi paljon muuttaa. Meillä on uusi näyttö vkl ja jo tänään tuli kaksi iloista puhelua, että tällä kertaa sentään joku tulee ja toiset on sananmukaisesti SIKAKIINNOSTUNEITA :) Tuo on aika pitkä tarina, joka alkaa pariviikkoa sitten tapahtuneesta parturireissusta (tämä tarina myöhemmin, jos sunnuntain jälkeen olisi muutenkin iloista kerrottavaa). Mutta kuitenkin tässä viikolla on jo valtava vanha Ikean tv-taso, akvaario ja toivottavasti yläkerran kulmasohva löytäneet uudet mukavat kodit. Että vaikka joku ehkä epäili, kauppamies oikealla asenteella löytää ostajan tavaralle kuin tavaralle ja vielä rahallista korvausta vastaan. Kohta tulee muuten myyntiin Annin aina inhoama, mun iki-ihana kirpparilöytö Loimaan kirpputorilta vuonna 2005. Valtavan raskaalle, kauniin ruskealle kodinhoitohuoneen räsymatolle tuli silloin hintaa kokonainen 10€. Nyt kun kaikki vanha on muodissa, lähtöhinta on ainakin 50€ ja 100€ sais heti (jos joku meinaan heti innostu, kun on jollain niitä uusiakin asuntoja, joissa tilaa löytyy :) Silti tavaraa vielä nurkista löytyy ja kun mistään itsetehdystä ei malttaisi luopua niin kyllähän sitä tulee jäämäänkin muuttomiesten ja -naisten riesaksi. Ja kun tällä viikolla, kaiken edellämainitun lisäksi, on saanut liikkeelle muitakin muuttoa koskevia asioita, kuten leikkimökin siirron selvitystyön ja lasten rokotusaikataulun selvittelyn ja alustavan päätöksen lähetysseurasta, että tammikuussa se sitten lähtö olisi, on tässä viikossa varmasti vielä muitakin aiheita hymyyn :)

Tämäkään ei ollut asia mistä piti kirjoittaa. Piti vain laittaa miten ylpeä isä onkaan lapsistaan ja miten sitä jo pienestä pitäen alkaakin harrastamaan lastensa kautta. Meillä on ollut tosi kiva yleisurheilukesä, joka päättyi tänään (siis torstaina, nyt on jo perjantai kun tätä kirjoitan ja huomenillalla vasta julkaisen, kun en jaksa enää kuvia laittaa) JANA:n mestaruuskilpailuihin. Ja millä tavalla; Minttu 2 kultaa ja Santtu kultaa ja hopeaa (5v sarjassa). Minttu on pitkä tyttö ja kun kesä ollaan saatu harjoitella ja isi on päässyt ohjaamaan on siitä kehittynyt ikäisekseen juoksuissa ja hypyissä oiva menijä. Kesän enkkat 30m 6,6s, 150m 35,82 ja pituudessa huimat 2,15m (näillä päihitetään pojatkin mennen tullen). Heitoissa on vielä vähän kehitettävää, vaikka mitallitilat onkin hallussa :) Santtu ei todellakaan häpeä tässä vertailussa ja yllätys yllätys, heittopuolella ollaan 5v sarjassa aina kärkikahinoissa. 30m meni jo 9 sekuntiin ja pituuttakin kaveri hyppää hymy huulilla 1,37. Paras oli kyllä tuossa muutama viikko sitten, kun pikkukaveri juoksi 150m koko matkan nauraen ja nauttien. Siinä ei voi olla kuin ylpeä ja iloita mukana. Mintun suhteen jo vähän miettii, et ottaako se liian vakavasti isin sanomiset, kun ennen kisoja ei voi juosta, verryttelyä lukuun ottamatta ollenkaan, et on sitten parhaassa terässä kisasuorituksessa. Mutta onneksi Minttukin nauttii ja iskäkin on kesän aikana oppinut ottamaan rennosti ja neuvomaan ja opastamaan hymy huulilla (tietenkin parempiin tuloksiin pyrkien :) Iskäkin kesän aikana pääsi urheileen ja vaikka maailman kärki on vielä vähän edellä, ikämieskisat lähestyy (pituus 5m, korkeus 150 (tuossa loukkaannuin ja jouduin jättämään kisan kesken), 800m 2,53,00, kuula 10,80, kiekko 28m, moukari 20m (tämä oli hauskaa :)) Ja vielä kaikille, miten aliarvostettua yksilölajit nykyään onkaan ja miten monipuolinen, edullinen ja rento harrastus yleisurheilu lapsille isolla kentällä onkaan.

Mestariperhe

Kuvasaldoa mestaruuskisoista ja näitä ennen olleesta kesäkisojen kokonaiskilpailujen palkintojenjaosta. Tähän kun lisätään tuleva korkeanpaikan leiri, on meidän perheessä varmasti vielä monia tulevia mestareita (presidenttiä mä en niistä haluakaan).

Elämä on välillä outoa ja osaa aina yllättää niin iloisesti kuin surullisesti. Aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Nauttikaa lapsista ja toisistanne ja antakaa lasten nauttia teistä!

Paljon jäi kertomatta, tästä on taas hyvä jatkaa. Ja vielä muutama kuva kisojen tiimellyksestä... 

Nyt lähtee...

Tuleeko se ollenkaan alas?

Ensimmäinen palkinto 4,72m

Aina hymyssä suin :)

Hyppy

1,37

2,15m

Miten se iskä lähtöasennon näytti

Ei tämä tosiaan hassummalta tunnu.
Mihin se täti niiden mitallien kanssa meni?

Nautitaan

Minttu edellä, muut perässä

Loppuun asti

Voittajien riemua

Tsekatkaas hei tää!

Tämä sopii nyt mainiosti tännekin, juuri kun olen paasannut you tubesta ja mahtavista lastemme serkuista. Tosi hienon videon on Julius - jota useimmiten kutsun tuttavallisemmin sydänkävykseni - kavereidensa kanssa tehnyt. Aivan mahtava, vai mitä!

Talliorjat, entiset ja nykyiset

Mintun, Santun ja Siirin serkut ovat kaikki niin mahtavia ja rakkaita tyyppejä. Heitä tulee kyllä kova ikävä sitten ulkomailla asuessamme. Hassua, miten sitä ajattelee omista lapsistaan, että voi kun he kasvavat isoiksi Nepalissa oloaikana, mutta voi nenä, kasvavathan kaikki tännekin jäävät rakkaat lapset ihan samaa tahtia. Se tuntuu haikealta, koska haluaisin tietysti nähdä kaikki heidänkin vaiheensa ja kasvunsa koko ajan. No, onneksi yhteydenpito varmasti toimii.

Mutta mikä on hauskaa, olen saanut tässä vaivihkaa kasvatella uutta tallityttöjen sukupolvea. Vaikka onhan tämä meidän lastemme sukupolvi niin kovin paljon tiedostavampi ("mä en kyllä mitään lantaa luo, ellei siitä makseta") ja mukavuudenhaluisempi ("ai eiks siel oo maneesia, en mä sit voi talvella tulla") kuin me aikoinamme olimme (mehän teimme mitä tallitöitä tahansa mihin vuorokaudenaikaan tahansa ilman minkäänlaista palkkaa). Mutta rakkaus hevosiin ja niiden hoitamiseen on sama.

Olen vähän ylpeä Mintusta, häneltä kun sujuu jo aika mukavasti ohjaaminen, pysäyttäminen, liikkeellelähteminen ja jopa ravaaminen.

Minä tietysti sain ensimmäisen oman talliorjani jo ollessani 13-vuotias, mutta se kuuluukiin niihin vanhoihin hyviin aikoihin lapsuutemme talliaikojen monimutkaisiin hierarkkisiin systeemeihin.

[Näissä kuvissa näkyvä serkkutyttö ei sanonut lainausmerkeissä olevia kommentteja ja hän ratsasti ja hoiti Riina-hevosta oikein mallikkaasti ja määrätietoisesti.]

Paukkumaissi is back

Kaikissa katu-uskottavissa blogeissa on aina silloin tällöin linkkejä mm. You tube-videoihin, tyyliin "oletteko kuulleet tästä" tai "tätä kuuntelin tänään". Minä, täytyy myöntää, vierailen you tubessa tai vaikka spotifyn tapaisilla musiikinjakamissivustoilla todella harvoin. Syitä tähän on se, että kuuntelen musiikkini yhä pääosin vanhanaikaisesti cd:ltä ja se, että tietokoneeni (kyllä, hän on varmastikin nainen) menee aina ihan solmuun ja kieltäytyy toimimasta, jos alan availla ja latailla kaikenlaisia videoita.

Nyt olin kuitenkin vakaasti päättänyt lisätä tänne blogiin linkin jollekin mukavalle Paukkumaissin kipaleelle. Paukkumaissi on niin meidän perheen suosikki! Paukkumaissia kuunnellessa ei kerta kaikkiaan voi olla hytkymättä ja hymyilemättä ja voih, ne rumpusoolot, ne saavat aina kolmevuotiaamme ihan huokailemaan ihastuksesta. Jostain syystä Paukkumaissin uusin levy, Huhuu, kuu, oli kateissa koko kesän (en muuten edes tiedä, mistä se lopulta löytyi), ja nyt levyn vihdoin löydyttyä on jälleennäkeminen ja -kuuleminen ollut iloinen.

Hippaloiden jälkimaininkeina aloimme kuunnella uudelleen Ipanapa 1-levyämme, koska Santtu varsinkin ihastui tähän (laitetaan tämä nyt linkkinä tänne, niin todistan joskus käyttäneeni You Tubeakin):

Lisäksi huomasin Hippaloissa erityisesti aikuisväen laulavan hyvinkin antaumuksellisesti mukana tuota laulua. Ehkä siinä koettiin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, "meilläkin tehdään töitä pussit silmillä"... Mainio biisi, vaikkei Paukkumaissia siis olekaan (ainiin, sehän jäi mainitsematta, eli en löytänyt juu tubesta mitään meidän Paukkumaissi-suosikkejamme...)!

Hehkutus

Tämä teksti on kirjoitettu innostuneessa tilassa ja vieläpä yhden punaviinilasillisen jälkeen, joten te, jotka ällöätte hehkutusta, palatkaa tämän blogin pariin vasta parin päivän jälkeen.

Niin, hehkutus liittyy siihen, miten iloinen (ja ehkä vähän kauhistunut tai hämmentynyt) olen mun työpaikasta! Hitsi vie, oon kyllä saanut aika mahtavan työn ja työpaikan.

Luistin tänään koulutuksesta ja osallistuin kummityöntekijöiden palaveriin, jossa oli kummiyhdyshenkilöt maailmalta (Hongkongista, Etiopiasta, Kolumbiasta, Venäjältä, Nepalista...) ja Suomesta. Minut otettiin heti kaikkeen mukaan ja no, miten voisin kuvailla työhöni perehdyttäjää, Kirsti Kirjavaista, joka on asunut Nepalissa yli 30 vuotta ja saanut siellä aikaan vaikka mitä... Joka tapauksessa, hän ottaa minut mukaansa työhön jo täällä Suomessa ja sitten Nepalissa ensi keväänä. Kirsti sanoi, että kun hän itse esittelee minut kaikille yhteistyökumppaneille ja paikallisille työntekijöille, aasialaisen tavan, tai käsityksen, mukaan kaikki Kirstin arvovalta siirtyy minulle. Uuh, mitä tuohon voisi todeta muuta, kuin että KÄÄK. Mutta tosi mahtavaa, että mulla on työhön perehdyttäjä, joka ei voisi olla parempi, ja pitkä perehdytysaika.

Lisäksi se, että saan ehkä olla nyt mukana työssä, jolla oikeasti on merkitystä. Lähetysseura tekee upeaa kummityötä, jossa apu todella menee perille avuntarvitsijoille. Ei varmaan kukaan voi olla eri mieltä siitä, että lasten kouluttaminen on aina oikeaa ja kannatettavaa. Lähetysseura pyrkii ottamaan ohjelmiin mukaan vielä ne kaikkein epätoivoisimmassa asemassa olevat lapset, kuten vammaiset tai alakastiset, yhteiskunnnan hyljeksimät, joilla ei muuten ole juuri mitään toivoa. Niille, jotka epäilevät tai miettivät Lähetysseuran kristillisiä arvoja, todettakoon, että juuri kristittyinä työntekijöinä lähetystyöntekijät haluavat kohdata kaikki, uskontoon tms riippumatta. Lähetysseura haluaa taistella ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta.

Esimerkiksi tämä Lasten pankki on aika hyvänoloinen konsepti. Harmi oikein, ettei Lähetysseura juuri mainosta työtään! Epäilen, ettei tuokaan ole kovin monelle tuttu.

En lisää tänne loppuun mitään "jäitä hattuun"-osiota. On tää oikeasti mahtavaa!

A niinkuin aherrus, A niinkuin arki

Arki alkoi pari viikkoa sitten ja vähän turhan rankasti. Heikki lähti heti työmatkalle ja minä jäin lasten kanssa kotiin surullisiin tunnelmiin mummon kuoleman takia. Lisäksi saimme jonkun ihme kuume-oksentelutaudin, jonka takia jouduin käymään Mintun kanssa päivystyksessäkin (jossa, ette voi uskoa, jouduimme odottamaan vuoroamme neljä ja puoli tuntia! No, ei, en ala sitä nyt sen enempää vatvoa.). Edessä oleva syksy tuntuu ajoittain liian rankalta, koska kaikkien lähtöön liittyvien käytännön järjestelyjen, kuten talon myymisen ja tavaroiden pakkaamisen, lisäksi meidän täytyisi vielä jossain välissä ehtiä opiskelemaan ja Heikin täytyisi löytää aikaa uuteen isoon projektiin töissä. Huoh. Usein kun tuntuu, että voimat ja aika menevät ihan vain tämän tavallisen arjen pyörittämiseen kolmen pienen kanssa ja jossain välissä pitäisi vähän päästä nukkumaankin.

Mutta ei pidä valittaman. Tänään alkoi koulutuksemme, kirkon kansainvälisen työn erikoistumiskoulutus. Ensimmäinen päivä oli hyvä, ja mieleen jäi heti monia uusia ajatuksia, jotka täytyy joskus rauhassa päästä ajattelemaan loppuun. Oma käsitys Lähetysseuran työstä sai uusia ulottuvuuksia ja vahvistusta sille, että ehkä juuri tuolla, juuri noiden ihmisten joukossa on se minunkin -ja meidän- paikkani. Kesän aikanahan olemme Heikin kanssa kokeneet, että olemme saaneet käydä monien ystäviemme ja tuttujemme kanssa läpi sitä, mikä on Lähetysseura ja mitä työtä se tekee. Tänään koin saavani taustatukea sille, että olemme puhuneet Heikin kanssa kaikesta "oikein" ja että hyvällä, oikealla asialla olemme. Omalta osaltamme yritämme kantaa vastuuta kaukaisesta lähimmäisestämme ja miettiä sitä, miten meidän toimintamme vaikuttaa kaikkein köyhimpien elämään. Niiden, joille elämä ei ole antanut yhtä paljon mahdollisuuksia, tai edes perusedellytyksiä, kuin meille yltäkylläisyydessä eläville. Hmm. Lisättäköön vielä, että Lähetysseura ei tee käännytystyötä eikä ole mikään lahko, vaan kirkon lähetysjärjestö. Juu, kaikenlaisiin kysymyksiin olemme saaneet vastata.

"Kuolema on Jumalan syliin nukahtamista"

Mummo

Heinäkuun viimeinen päivä oli surullinen. Äärettömän rakas mummoni (lastemme isomummo) lähti pois luotamme taivaankotiin. Vain paria päivää aikaisemmin mummo ja vaari juhlivat 65. hääpäiväänsä.

Mitä mummosta voisi kirjoittaa? Mummo oli ainutlaatuinen. Hän oli aina kiinnostunut meistä lapsenlapsistaan, jaksoi uskoa meihin ja kannustaa. Hän oli mukana juhlimassa, jos vain suinkin juhlan aihetta oli ja loppuun asti hän pysyi mieleltään virkeänä. Hän iloitsi jokaisesta koulunumerostamme, kesätyöpaikoistamme, opiskeluistamme, reissuistamme. Minulla oli pitkään perinteenä aina ennen jonnekin reissuun lähtöä käydä Mallinkaisten saunassa mummon kanssa. Saunoa mummon kanssa ja pohtia elämää. Mummo oli positiivinen, vaikka myös temperamenttinen, ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Hän ei koskaan kauhistellut asioita, vaan otti asioiden negatiiviset puolet joko haasteina tai sellaisina, jotka tulee hyväksyä.

Onneksi ehdimme moneen kertaan sanoa mummolle, miten rakas hän meille oli. Minulle jäi myös kaunis kuva hänen viimeisistä hetkistään. Mummo vietti viimeiset tunnit teho-osastolla Hämeenlinnassa. Sain vielä silittää häntä ja kertoa rakkaudestamme häntä kohtaan. Lapsemme eivät tulleet mukaan huoneeseen, mutta kun lähdimme pois, menin lasten kanssa mummon huoneen ikkunan taakse. Huone oli aivan maantasalla. Minttu, Santtu ja Siiri vilkuttivat ikkunan takaa mummolle hyvästit. Silloin mummo oli matkalla jo. Vain hetkeä myöhemmin hänen hengityksensä loppui. Hyvää matkaa, rakas mummo. Taivaassa tavataan.

Kuolema tuntuu niin pelottavalta. Mitä meille silloin oikeasti tapahtuu? Kukaan ei voi sitä tietää. Mutta minä ajattelen samoin kuin vaarini, joka lohdutti minua: "me uskomme, että pääsemme iankaikkiseen elämään. Jos ei ole uskoa, ei ole toivoa. Ja jos ei ole toivoa, ei ole mitään."

Kirsikkapuumme on täynnä kirsikoita.

Suoretkellä oli jo syksyinen tunnelma. Tai ehkä vain mielialani oli syksyinen.