Vuohet ja lampaat, ja vähän possutkin

Senegalissa vietetään parhaillaan Tabaskia (Eid Al-Adha), yhtä muslimien tärkeintä juhlaa (täällä ehkä jopa tärkein). Viime päivinä koko kaupunki on ollut täynnä lampaita. Tapana on, että kaikki perheet, joilla suinkin on varaa, ostavat oman lampaan ja teurastavat sen. Naiset valmistavat sitten maukkaan lammasaterian. Suurin osa ihmisistä matkustaa kyliin sukulaistensa luokse.

Meidänkin kerrostalomme pihalle oli eilen illalla tuotu ja sidottu yli kymmenen lammasta puuhun odottamaan aamua. Aamulla lampaat teurastettiin. Nyt näin illalla näkee juhlapukuisia lapsia juoksentelemassa pihoilla ja kun kurkistaa naapureiden ikkunoista sisälle, näkee notkuvan pöydän ympärille kokoontuneita aikuisia. Tulee itsellekin sellainen sukujuhlan tuntu. Näinhän mekin vietämme omia juhliamme; lampaan sijasta tosin on jouluna tapana syödä possua.

Kieltämättä se, että lampaat teurastetaan itse tuossa pihan nurkassa, tuntuu kurjalta. Surullisinta on kuulla lampaiden epätoivonen määkinä (tosin ne määkivät muutenkin koko ajan). Usein näkee koko perheen kerääntyneenä lampaan ympärille seuraamaan toimitusta. Kuluneen Senegal-vuotemme aikana olen nähnyt muutaman kerran vuohen teurastuksen. Keväällä olimme Linguéressa kenttämatkalla koko perheen voimin (matkalla pysähdyimme muslimien pyhään kaupunkiin Toubaan ja opimme islaminuskosta paljon uutta). Linguéressa sitten jouduimmekin hautajaisiin (mikä sekin avasi silmiä mm. kristittyjen ja muslimien rinnakkaiselon hankaluuksista). Majapaikkamme pihalla tallusteli vuohi, jolle Kuopus vielä innostui syöttämään keksejä (muistatte ehkä oman tapani syöttää keksejä vuohille Nepalissa). Rapsuttelimme vuohta ja annoimme sen mutustella kostean kuumassa (noin 47 astetta, muuten) ilmastossa muhenneita kaurakeksejämme, kun eräs kyläläinen tuli hilpeästi sanomaan, että "Hyvin tehty, se oli hyvä viimeinen ateria tälle vuohelle". Kaikki tapahtuikin sitten aika ripeästi ja kohta lihapata porisi.

Olen silti sitä mieltä, että on parempi nähdä eläimen kuolema ja tajuta mistä liha ruokalautaselle tulee, kuin syödä muoviin pakattua lihaa tajuamatta sen oikeasti olevan tarkoitusta varten tapetusta (ja ehkä myös koko tarkoitusta varten eläneestä) eläimestä peräisin.

Olin tänään aikeissa mennä kysymään lampaiden teurastajilta, liikenisikö heiltä luita kadulta pelastetulle koirallemme Luckylle. (Lucky - pentu, jota oli rankasti pahoinpidelty ja joka oli aivan täynnä syöpäläisiä ja toukkia ja jonka sitten suostuimme ottamaan hoiviimme, kun muutakaan paikkaa ei pennulle löytynyt - on osoittautunut kovin lempeäksi ja oppivaiseksi koiraksi, joka on tuonut meille paljon iloa. Luckyn piiskahäntä heiluu lakkaamatta.) Menetin kuitenkin rohkeuteni, kun seurasin lampaiden teurastusta kauempaa. Toimitus näytti niin hartaalta, etten nyt sanoisi suorastaan rituaalinomaiselta. Nyt illalla kysyin pihamme yhdeltä vartijalta, jonka kanssa olen ilokseni ystävystynyt (asumme siis kerrostaloalueella, eikä meillä ole omia vartijoita), olisinko voinut saada Luckylle muutamia lampaan nilkkoja purtavaksi. Hän vastasi kieltävästi, sillä kaikki lampaan osat on kerätty tarkkaan talteen ja ne käytetään ruuan valmistuksessa.

**

Kesällä Suomessa sain teiltä lukijoilta palautetta, että tämä blogi tulee herättää henkiin. Kiitos palautteesta ja rohkaisusta! Rakastan kirjoittamista, sillä sen avulla tulen aina tajunneeksi, miten hienoa elämä onkaan. Rakastan hetkiin pysähtymistä ja siinä kirjoittaminen on oiva apu.

Viime kevät oli raskas, sitä on turha käydä kieltämään, enkä jaksanut kirjoittaa. Toivon jaksavani enemmän taas tänä vuonna!

"Onnellisuuteni voi mitata kirjoittamisen määrällä", on joku sanonut. Myönnän kuuluvani tähän sakkiin.

Kesällä vietimme lomamme Suomessa, Ranskassa ja muutaman päivän verran Lissabonissa. Kun palasimme tänne takaisin, tuntui kaikki yhtäkkiä yllättävän helpolta: koti olikin jo valmiina ja kaikki tuttua. Tämä tunne oli aika jännä, sillä olimme kummatkin Heikin kanssa odottaneet paluuta hieman ahdistunein "taas se kaikki alkaa" -mielin tajuamatta, ettei meidän tarvitsekaan käydä jälleen läpi muuttoa, kodinetsintää, uuden kodin kalustamista tyhjästä alkaen, tutustumista kokonaan uuteen kaupunkiin ja maahan, uusiin ihmisiin ja meille uuteen arkeen.

Nyt olemmekin taas jo ihan konkareita!

Täällä Dakarissa pidämme lämmöstä, merestä, auringosta, palmuista, hiekasta, väreistä, sinisen taivaan ja ruskean hiekan kontrastista, lastemme amerikkalaisesta koulusta, kerrostalokodistamme, aalloista, bodyboardingista, ystävällisistä ihmisistä, hevosista ja ratsastamisesta, jalkapallosta, kotiapulaisestamme, rentoudesta, musiikista, Dakarin majakasta, tuulesta, snorklaamisesta, baobab-puista, kalaruuista, koripallosta, ulkoilmaelokuvista, lämpimistä illoista, heinäsirkoista, aaseista, mangoista ja avokadoista. Minulle arjessa parasta on kello puoli kahdeksan lenkki Luckyn kanssa. Päivän pahin kuumuus alkaa silloin taittua ja pimeä laskeutua. Puoli kahdeksan hetki on väriltään keltaisen ruskea - vähän niinkuin Suomen talvi-iltojen sininen hetki. Illan ruskea sävy kestää kuitenkin hyvin lyhyen aikaa, sillä pimeys tulee todella äkkiä.

Emme niin paljoa pidä: toisinaan liian kirkkaasta auringosta ja tukahduttavasta kuumuudesta (esimerkki kuumuudesta: olin jättänyt Suomesta tuodun purkkapaketin eteisen pöydälle, enkä siis laittanut sitä jääkaappiin. Purkat olivat yhden vuorokauden aikana sulaneet hienoksi yhdeksi köntiksi); kielten sekamelskasta silloin kun (usein) kokee, ettei taas osaa juuri sitä kieltä, jota siinä tilanteessa pitäisi; puuttomuudesta; roskista [olenkin vakaasti vienyt elämäämme paitsi vähän vegaanista myös muovitonta elämäntapaa kohti]; ruuhkista ja liikkumisen hankaluudesta ja asioiden hoitamisen hankaluudesta muutamallakin eri mittarilla tarkastellen (kuten aika, vaiva, siirtyminen).

My dreams

Look

For the real thing

And my reality

Chases

A dream

(Deepti Naval)

**

Kirjoitan kolumneja Maaseudun tulevaisuuden Hengähdyspaikka-nimiselle palstalle. Julkaisen täällä blogissa lehdessä jo aiemmin julkaistut kolumnini. Katso siis näitä postauksia taaksepäin, sieltä löytyy monta uutta kirjoitusta!

Polkupyörä ei kulje hiekassa

Miten vaikeaa on joskus vastustaa kiusausta pysyä totutussa. Olla laajentamatta omaa näköpiiriään ja ymmärrystään. On työlästä kurottautua pois omista ajattelumalleista.

Kuitenkin on pakko. Jos kehitysyhteistyötä tehdään ainoastaan sen mukaan, mikä itsestä tuntuisi tärkeältä, mennään aika nopeasti metsään. Tällainen esimerkki on vaikkapa niinkin tärkeä asia kuin vessa: voinemme kaikki olla yhtä mieltä siitä, että vessoja todella tarvitaan. Vessankäytön edut ovat verrattoman suuret. Kuitenkin vessojenkin rakentamisen tukemisessa voidaan mennä metsään, jos paikalliset ihmiset eivät ole tulleet kuulluiksi jo suunnitteluvaiheessa. Jos kylään yhtäkkiä rakennetaan vessa, niin tärkeä asia kuin se onkin, jää sekin yleensä käyttämättä rapistumaan, jos kyläläisiä ei ole koulutettu vessojen hyödyistä ja käytöstä eivätkä he ole sitoutuneita esimerkiksi niiden kunnossapitämiseen.

Yhteinen linja on löydettävä. Sellainen, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua. Yhteisen tien löytyminen ei aina ole aivan helppoa. Palasin juuri kenttämatkalta, jossa tapasin kummityömme paikallisia työntekijöitä. Puhuimme esimerkiksi siitä, miten liikuntavammaiselle kummilapselle oli päätetty ostaa pyörätuoli liikkumisen ja etenkin koulumatkojen helpottamiseksi. Pyörätuoli oli kuitenkin heti ensimmäisellä käyttökerralla juuttunut niin pahasti hiekkaan, ettei matka ollut edennyt kuin parin metrin päähän kotoa. Ymmärrettävästi lapsi ei ollut kovin halukas kokeilemaan pyörätuolin käyttöä uudelleen.

Suomessa pyörätuolit, tai polkupyörät, eivät noin yleisesti ottaen juutu hiekkaan.

On jälleen astuttava ulos omista käsityksistään ja etsittävä yhdessä ratkaisuja ongelmiin. Joskus ulkopuolelta tuodut ratkaisut toimivat, joskus eivät. Yhteiset ratkaisut löytyvät kyllä, ajan kanssa, ehkä monen teekupin jälkeen.

Niinpä mielessäni pyöri jälleen ajatus, jonka mukaan se, mitä itse olemme, vaikuttaa siihen, miten asiat näemme ja koemme. C.S. Lewisin sanoin ”Se, mitä ihminen näkee ja kuulee, riippuu hyvin paljon siitä, missä hän seisoo; se riippuu myös siitä, millainen ihminen on.”

Usko hyvään

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat vetää omat rajansa tekemättä asiasta numeroa. Itse taidan olla tässäkin asiassa vielä oppipoika.

Ajoin jälleen maasturiani ja olin juuri kääntymässä vasemmalle, kun jouduinkin pysäyttämään autoni keskelle risteystä: edessäni tiellä seisoa törrötti taksi, ja vieläpä aivan keskellä tietä poikittain. 

Vilkuilin ensin taakseni punniten mielessäni peruuttamista pois tilanteesta, kun painoinkin äänitorvea. ”Minä en tästä väistä!”, mutisin ehkä itsellenikin yllätykseksi. Laiskasti tien vallannut taksi (tai sen kuljettaja) ei ensin tehnyt elettäkään siirtyäkseen, mutta alkoi sitten hetken tuumailun jälkeen kitkutella edestakaisin kääntyäkseen, kunnes pysähtyi taas. ”No johan on!”, purin huultani, ”Minä en väistä!”

Ehkä taksinkuljettaja vihdoin tajusi, etten aikonut väistää, ja siirtyi kauniisti. Kun hän lipui ohitseni, odotin näkeväni tuimia ilmeitä tai keskisormen pystyssä tai vähintään nyrkin puintia minua kohtaan. Mutta ei. Sainkin kohdata leveän hymyn ja peukun. Olen melko varma, ettei hänen päivänsä mennyt tästä kohtauksesta pilalle.

Vieressäni istunut teini-ikää lähestyvä esikoiseni lausui: ”Alat oppia, äiti! Meni tosi hyvin!” tarkoittaen sitä oikeasti. Hämmennyksen jälkeen tunsinkin olevani vähän voimaantunut.

Maailmamme tarvitsee hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Ehkä minun päättäväinen asenteeni olla väistämättä ei ollut kovin ystävällinen, mutta taksinkuljettaja puolestaan oli päättänyt kohdata minut ystävällisellä asenteella kaikesta huolimatta. Olin ainakin osoittanut hänelle rajani.

Omista rajoista kiinni pitäminen on joskus niin vaikeaa. Kiltit ihmiset joutuvat liian usein väistämään ja peruuttamaan, antamaan tilaa röyhkeämmille. Silloin pitäisi opetella ”minä en tästä väistä”-asennetta. Myös kiltit voivat uskoa toisissa ihmisissä olevaan hyvään. Useinhan vaikeus pitää kiinni omista rajoistaan on juuri pelko toisten ihmisten reaktioista.

Kannustan kokeilemaan. Paitsi ystävällisyyttä, myös omien rajojen tunnistamista ja toisissa ihmisissä olevaan hyvään uskomista.

Normaali outolassa vai outo normaalilassa?

Saan oikeastaan aika usein kuulla olevani vähän vääränlainen, tai ainakin hyvin erilainen. En puhu riittävän hyvin tai riittävän useita eri kieliä, tai en ainakaan juuri sitä, jonka kyseessä oleva henkilö mieltäisi tärkeimmäksi kieleksi hallita (Senegalissa puhutaan kymmeniä eri kieliä). Olen pukeutunut oudosti tai perinteitä kunnioittamattomasti tai liian länsimaalaisesti. Tai sanon liian suoraan enkä muista lisätä kaikkia mahdollisia kohteliaisuusfraaseja tai ehkä sittenkin sanon liian varovaisesti, niin että itse viesti jäi hämärän peittoon.

Erheitä riittää. Lauantaina alkoi muslimien tärkein juhla, kuukauden kestävä paastonaika Ramadan, joka päättyy suureen kolmipäiväiseen juhlaan. Asun ensimmäistä kertaa muslimimaassa, ja vaikka Senegal onkin muslimimaista ehkä yksi rennoimmista, eikä täällä kukaan saa sakkoja päivänvalossa syömisestä, niin saatan silti sortua virheisiin esimerkiksi vaatimalla tiukkaa Ramadania noudattavalta täyttä työpanosta myös iltapäivällä.

Saapa nähdä.

Mielipiteeni onkin jälleen kultainen keskitie. Erilaisten kulttuurien kohdatessa tulee väkisinkin törmäyksiä ja näkemyseroja. Mielestäni ne eivät haittaa. Tärkeintä olisi löytää yhteinen tie, jossa molempien osapuolten on hyvä olla. Minä voin harjoitella kohteliaisuusfraaseja useilla eri kielillä, jos se ilahduttaa ihmisiä ympärilläni ja he puolestaan voivat ehkä tulla vastaan ja vetää ylös hiekkaan juuttuneen autoni.

Ei tarvitse liikaa luopua omistaan eikä tarvitse hyväksyä kaikkea uutta – mutta kaiken voi ottaa vastaan avoimella, ystävällisellä asenteella. Silloin ollaan jo aika pitkällä.

Niin, juutuin siis hiekkaan, ja ihan Senegalin pääkaupungissa Dakarissa enkä missään puskassa. Auton renkaat haisivat palaneelta vielä seuraavana päivänäkin. En ehkä selviytynyt tilanteesta kovin tyynesti. Tietenkin oli vielä kiire enkä millään olisi ehtinyt viettää aikaani hiekkaan juuttuneena. Jälkeenpäin (ehkä viikko tapahtuneen jälkeen) tämäkin asia tietysti vain nauratti, jopa minua itseänikin.

Toivoa

Hiekkaa horisonttiin saakka. Tukahduttavan kuumaa, kuivaa. Näillä sanoilla voisi kuvailla Mauritanian islamilaista tasavaltaa, jossa elämä on karua ja köyhää.

Olen sitonut hiukseni tiukasti kiinni ja piiloutunut huivin taakse, mutta herätän silti joka paikassa vääjäämättömästi huomiota. Muita ulkomaalaisia ei näy. Hiekka narskuu pian hampaidenkin välissä.

Ilmastonmuutoksen vauhdittama lisääntyvä kuivuus pakottaa ihmiset kaupunkeihin, lähinnä pääkaupunki Nouakchottiin, jossa elämä on aloitettava tyhjästä, ilman omaa maata tai toimeentuloa. Uusia hökkelikyliä nousee hiekan päälle kaupungin laitamille. Hiekkaa yritetään sitoa esimerkiksi simpukoiden avulla, mutta taistelu hiekkadyynien liikkumista vastaan vaikuttaa toivottomalta.

Naisten asema on heikko. Heihin kohdistuu monenlaista väkivaltaa. Miehillä saattaa olla useita vaimoja mutta heillä ei ole taloudellista vastuuta lapsistaan. Yksinhuoltajuus on yleistä, ja samalla naisten itsemääräämisoikeus ja tulonhankkimiskeinot ovat rajoitettuja.

Eri etnisten ryhmien välillä vallitsee vahvat jännitteet. Mauritaniassa orjuus kulkee suvussa ja on yhä hyvin yleistä, vaikka onkin laissa kiellettyä. Uskonnonvaihtamisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Tällaisessa Mauritaniassa elävät nuoret näkevät ainoana tulevaisuuden vaihtoehtona asumisen jossakin muualla, mieluiten Euroopassa. Nuoret turhautuvat ja radikalisoituvat, kun Eurooppaan pääsy epäonnistuu. He kokevat olevansa pakotettuja kurjuuteen ja köyhyyteen, josta ei ole ulospääsyä. He kokevat, etteivät koskaan pääse osallisiksi yltäkylläisyydestä, jota maailmalla voisi olla tarjolla.

Työmme Mauritaniassa tuntuu toisinaan samalta kuin taistelu hiekkadyynejä vastaan: kun yhden kasan lapioi tuonne, syntyy toinen kasa jo tänne. Silti työ kannattaa. Jos voimme tuoda toivoa yhdenkin nuoren elämään, ei työ ole mennyt hukkaan. Äiti Teresan ajatusta Mauritaniaan sopivaksi muokaten: ”Meistä saattaa tuntua, että työmme on vain yksi hiekanjyvä Saharan autiomaassa. Mutta jos tuota jyvää ei olisi, se puuttuisi.”

Menneisyyden silmälasit

”Unohda ne nuorena oppimasi säännöt ja opettele tyyli, jolla pärjäät täällä!”, neuvoi mieheni minua kuunneltuaan tuskailuani senegalilaisesta liikenteestä. Olimme autossa, minä ajoin, ja olin juuri saanut osakseni vastaantulevien valojenvilkutuksia ja vihaisia tööttäyksiä, sillä olin vitkastellut ohittamisen jälkeen omalle kaistalle siirtymistä. Itse ajattelin olleeni kohtelias – autokoulussakin sanottiin, ettei ole hyvien tapojen mukaista palata omalle kaistalle suoraan toisen nokan eteen – mutta täällä olinkin onneton hidastelija, joka ehti kai pelästyttää vastaantulijat.

Viiden Nepalin-vuotemme aikana en ajanut autoa juuri lainkaan ja kaiketi siksi ovat mieleeni nyt yhtäkkiä täällä Afrikassa autoa ajaessani nousseet ammoiset autokoulun opetukset. Joista ei ole mitään hyötyä!

Sanotaan, ettei menneisyyden tarvitse määrittää tulevaa. Pidän ajatuksesta ja uskon, ettei tarvitsekaan. Aina voi oppia uutta ja muutos on mahdollinen. Oma menneisyys on kuitenkin hyvä tietää ja tunnustaa. Se auttaa tiedostamaan tämän hetken. Voi myös miettiä, kantaako menneisyydestä mukanaan turhia tai raskaita asioita, joista voisi päästä eroon. Yhtä lailla voi miettiä, mitä hyvää menneisyys on tuonut ja mitä on oppinut.  

Menneisyys muovaa tätä päivää, vaikka sen ei tarvitse sitä määrittää. Minua auttoi sen tajuaminen, että afrikkalainen liikenne on ahdistava, koska katson sitä suomalaisen kuljettajan silmälasien läpi. Tajusin ajavani autoa täällä varovaisesti ja suomalaisella säännönmukaisuudella – koska siihen tapaan totuin menneisyydessäni. Nyt joudun opettelemaan uutta, sillä täällä ei useinkaan liikennesäännöt päde.

Niinpä en ehkä liiaksi yritäkään. Ohitan yhden kahtakymppiä ajavan rekan kerrallaan ja katson, miten meni. Ehkä ajotyylini muuttuu vähän afrikkalaiseksi, ehkä ei. Olen avoin muutokselle, jos se on tapahtuva, mutta samaan aikaan pidän myös kiinni vanhasta. Ehkä roikun vähän menneisyydessä, tässä liikennevertauksessa se tuntuu aivan konkreettisestikin turvallisemmalta. Saapa nähdä, muutunko!

Mukavuusalueen ulkopuolella

Oma mukavuusalue on erikoinen käsite. Siihen kuuluvat usein tietyt olosuhteet, kuten lämmin suihku ja puhtaat lakanat. Samoin siihen kuuluvat rutiinit, tuttu työ, tietynlaiset ihmiset ja tunne elämän hallinnasta.

Oman mukavuusalueen ulkopuolella sijaitsevat vaikeammat ja vaihtelevat olosuhteet, uudet ja oudot ihmiset, erilaiset näkemykset maailmasta sekä ennenkaikkea itsensä likoon laittaminen. Moni hyväksyy näitäkin asioita mukavuusalueelleen, mutta vain tiettyjen rajojen sisällä.

On antoisaa pohtia omia rajojaan ja syytä rajoille. Joskus omaan mukavuusalueeseen vain tyytyy, vaikka olosuhteet sijaitsisivatkin kaukana sanasta ”mukava”, kun ei jaksa tarttua asiaan.

Tammikuussa koin monta omien raja-aitojeni ylitystä. En osaa vielä sanoa, kuinka paljon oma mukavuusalueeni laajeni, mutta ainakin joissakin kohdin selvitin, missä rajat kulkevat ja jätin ne avoimiksi. Muutos on mahdollinen. Ja jos aitani eivät muutukaan, olen ainakin oppinut paljon.

Olen esimerkiksi alkanut ajaa maasturia Länsi-Afrikan puskissa - tasankojen savannilla ja puoliaavikolla - ja suunnistanut oikeisiin paikkoihin kännykän tai kartan avulla. Eksynyt, suuttunut kännykälle, johon ladatut kartat eivät ole toimineetkaan ja hermoillut maasturin takia. Kysynyt tietä, pyytänyt ilmaa renkaaseen ja alkanut melkein itkeä ilosta, kun rengas sai ilmaa heti ensimmäisessä paikassa. Hyvä valmistautuminenkaan ei takaa suoraa reittiä. Kuitenkin olen selviytynyt. 

Mukavuusalueen raja-aitojen liepeillä ja ulkopuolella selviytyminen kasvattaa luottamusta. Luottamus rohkaisee kokeilemaan seuraavankin raja-aidan kumoamista.

Tunne siitä, että elämä kantaa epäonnistumisenkin jälkeen tai oman mukavuusalueen ulkopuolella, on rohkaiseva. Mukavuusalueen ulkopuolella pysyminen on joskus raskasta, mutta pitää nöyränä ja opettaa samalla armollisuutta.

Armollisuutta itseään ja muita kohtaan. Kun tajuaa olevansa itsekin oppimisen tiellä ja armon varassa, ei tule mieleen vaatia muiltakaan kanssakulkijoilta täydellisyyttä. 

Kääriydy aikaan

”Avaimet, lompakko, lasten reput ja niissä lounas- ja välipalarasiat (mieluiten täytettyinä)...” Useimmat meistä joutuvat aamuisin käymään vastaavanlaisia tarkistussarjoja. Itse joudun kiireisimpinä aamuina vielä tarkistamaan, onko vaatteet päällä. Kiire. Niinpä niin, siltä ei voi välttyä edes Afrikan kuuman auringon alla. Ei, vaikka ulko-ovea avatessa vastaan höngähtää ihana suolaisen lämmin merituuli, joka helposti veisi ajatukset hiekkarannalle.

”Kuinka monta minuuttia on aikaa, onkohan ruuhkaa, ehdimmekö ajoissa?”

Haluan opettaa lapsilleni suomalaista täsmällisyyttä. Mutta haluaisin opettaa myös sen, ettemme kilpaile ajan kanssa. Afrikassakin on kiire ja päivät täynnä palavereita ja lasten viemisiä ja tuomisia. Meille länsimaalaisille aika on lineaarinen jana, joka kuluu koko ajan. Pelko siitä, että aika kuluu hukkaan, luo kiirettä.

Tuntemani afrikkalaiset eivät kuitenkaan ajattele aikaa asiana, jota kulutetaan joko järkevästi tai heitetään hukkaan. Aika on tila, jossa olemme, eikä jotakin, jota kulutamme.

Yritän kääriä itseni tilaan nimeltä aika. Annan itseni hengittää suolaista meri-ilmaa. Keskityn siihen, mitä on nyt, enkä siihen, mitä on seuraavaksi.

Elämä Afrikassa on yllätyksiä täynnä. Kadut saattoivat eilen olla tyhjiä mutta tänään seisommekin tunnin liikenneruuhkassa. Vesijohtovesi saattaa yhtäkkiä olla loppu tai sähköt poikki. Kaupassa, jossa piti käydä ostamassa maitoa, vietetäänkin juuri iltapäivän rukoushetkeä. Hermostuminen ei kannata. Paras suunnitelma on sellainen, johon on jätetty paljon tilaa yllätyksille. Mehän yleensä yritämme täyttää tilan mahdollisimman tehokkaasti. Mitä jos antaisikin tilan täyttää meidät.

Eihän se onnistu, kun kuitenkin on suunniteltava työpalaverit ja muut menot. Päätän aloittaa afrikkalaistumiseni sillä, että vaikka kalenteri on täynnä, ajattelen sen olevan täynnä aikaa. Niinkuin se onkin. Aika on ympärilläni. Oman ajattelun muutos auttaa yllättävästi. Olen tässä hetkessä, enkä seuraavassa, joten samantien voin olla rauhassa juuri tässä hetkessä.

Linnut, Senegal

Tässä kauan odotettu lintupostaus :)

Katsoin, että edellisestä postauksestani on aikaa lähes vuosi. Vuosi! Tiesin että en varmasti olisi aktiivisin päivittelemään ja tiesin että pystyn myös tässä asiassa luottamaan rakkaaseen vaimooni, joka on kaikin puolin muutenkin eritttäin lahjakas kirjoittamaan. Mutta vuosi on silti, jopa minulle liian pitkä aika ja yritämpä elämän tässä taas hieman raihoituttua olla aktiivisempi myös täällä.

Mennyt vuosi onkin muistoa ja tapahtumia täynnä. Kun sitä katsoo taaksepäin en ole ihmeissäni, etten ole jaksanut tänne kirjoitella. Muutto Nepalista, Suomi ja muutto tänne Senegaliin ovat olleet kaikki isoja askelia, raskaita ja väsyttäviä askelia. Varsinkin viime syksyksystä aina näihin viikkoihin asti olen huomannut olevani väsynyt. Olemme saaneet elämän monin paikoin jälleen järjestykseen, mutta se on vaatinut energiaa ja aikaa. Parhaiten sen huomaan itse niinä aamuina, kun tiedän, että minun ei tarvise lähteä yhteenkään toimistoon, virastoon tai puusepän verstaaseen. Saan vain viedä lapset kouluun, mennä omaan toimistooni, kielitunnilleni ja huomata kuinka onnellinen ja vapautunut siitä olen. Minä joka yleisesti tykkään juosta verstaissa, kaupoissa ja jopa joskus niissä virastoissakin.

Mutta eipä siitä nyt tässä enempää, koska tämä postaus oli varattu linnuilleni, joita saimme viime reissussamme bongilla yhdellä Senegalin suurimmista suistoalueista (jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua). Itse olen aina pitänyt linnuista (näin siis yleisesti) ja vaikka Anni tuossa hieman kuvamäärääni liioitteli niin tuli niitä muutamia vkl aikana nappailtua. En kuitenkaan malttanut olla lisäämättä myös muutamaan muuta otosta, vaikka eivät nyt linnuista olekkaan :) Kokoelma on ihan kiva, vaikka esim flamingojen näkeminen jäi toiseen kertaan.....

Viivähdyksiä

Tammikuussa olen ollut se 1980-luvun voimistelutunnin lapsi, joka roikkuu liikuntasalin köydessä. Ensin lapsi iloitsee, että onnistui sujuvasti hyppäämään ja saamaan köydestä otteen. Sitten hän ihmettelee, miten köyden varassa kuuluu roikkua ja murehtii, pitääkö ote köydestä. Köysi tuntuu karhealta ja kädet hikisiltä. Lapsi ottaa liikaa vauhtia ja pelästyy törmäävänsä seinään. Hän tarkistaa, huomasiko kukaan. Lapsi hiljentää vauhtia ja samaan aikaan jumppatossut alkavat lipsahdella köyden solmussa. Lapsi miettii, onko hän liian iso ja kömpelö. Hän yrittää tarkkailla, miten muut tekevät. Kohta ote köydestä on taas pitävämpi ja vauhti kovenee. Hiihaa, näin sitä mennään. "Onnistuin", ehtii lapsi ajatella, kun ote pettää, jalat luiskahtavat solmulta ja hän mätkähtää maahan. Ei auta kuin yrittää uudelleen. "Huomaakohan opettaja jos luovutan", lapsi miettii.

Köydessä riippumisen ohessa olen tehnyt kaikenlaista. Kuten nyt esimerkiksi aloittanut työt täydellä teholla.

Olen ajanut valtavaa maasturia Afrikan puskissa ja suunnistanut uusiin paikkoihin. Olen jännittänyt ja selvinnyt. Olen ladannut puhelimeeni karttoja, joita en sitten katvealueilla olekaan saanut auki ja olen joutunut turvautumaan paperikarttoihin. Eläköön vanhanaikaisuus. Olen sujuvasti asioinut huoltoasemilla pärjäten muunmuassa tällaisella sanavarastolla: rengas, tarvita, ilma, kiitos. Olen puhunut vierasta kieltä ja samaan aikaan toivonut voivani vaihtaa johonkin tutumpaan. Olen sujuvasti kuunnellut vieläkin vieraampia kieliä. Olen valmistellut esityksiä ja yrittänyt ymmärtää kaikkea uutta, saada jykevää otetta. Kirjoittanut raportteja. Ajatellut: Kyllä tämä tästä. Ja sitten ajatellut: Ei tästä mitään tuu.

Olen ilahtunut arjesta, joka sujuu aika kivasti: tyttöjen ratsastuksesta ja kavereista, Keskimmäisen jalkapallosta. Niin hän siellä viilettää tummien länsiafrikkalaisten joukossa Afrikan paahtavan auringon alla eikä jää yhtään jälkeen, mun pellavapää. Esikoisesta, joka tulee hölkkäämään kanssani treenatakseen mailin juoksua varten. Jonka repusta löytyy opettajan lapulle kirjoittamia erityiskehuja. Kuopuksesta, joka pyytää aamuisin herättyään vielä hetkeksi pötköttämään viereensä "keräämään vähän lämpöä päivää varten".

Olen kuullut pukeutuneeni kulttuuriin kuulumattomalla tavalla (ei mitään vakavaa - naisilla pitäisi kuulemma aina olla hame. Aina. Minä olen kyllä mekko- ja hameihminen, mutta ehkä silti puen suuren maasturin rattiin ensi kertaa istuessani mieluummin päälleni housut kuin liehuvahelmaisen hameen.) Olen miettinyt (taas kerran, hahaa!) kuinka paljon saan olla minä, kuinka paljon minä on eri kulttuurien sekoitusta ja kuinka paljon minun on muututtava sopiakseni johonkin muottiin. Mikä on se muotti ja kuka sen saa päättää? Tarvitseeko vai eikö tarvitse? Tarvitseeko minun sopeutua kulttuuriin vai muiden minuun? Ja kuka siis onkaan tämä maasturia ajava ja vieraita kieliä puhuva ja outoja ruokia syövä ja toisinaan tilannetta tarkkaileva ja toisiaan niin kovin äänessä oleva minä? Mainitsin joskus, että lempimatelijani on kameleontti. Ehkä kameleonttiudun.

Olen joutunut tilanteisiin, joissa olen tarkoituksella rypistänyt kulmakarvani ruttuun, ettei minun voida vahingossakaan luulla hymyilevän. Ja pettynyt - sillä jos ei voi hymyillä, on parempi olla tekemättä paljoa muutakaan.

Olen miettinyt, miten suhtautua kadulla kerjääviin pikkupoikiin. Ja huokaissut raskaasti. Tai miten suhtautua talon roskiksessa asuvaan kissaperheeseen. Miksi en tee mitään! Miksi en voi soittaa jonnekin virastoon, minkä jälkeen luottaisin muiden hoitavan pojat pois kaduilta ja kissanpennut roskiksista ja itse voisin kuvitella olevani velvollisuutensa hoitanut kunnon kansalainen. Epäreilua.

Sitten olen myös ehtinyt reissata perheeni kanssa ja nähdä pyhiä baobabeja, hoilottaa suomalaista poppia lasteni kanssa autossa, miettiä elämän moninaisuutta, kauneutta ja kauheutta. Seilata veneellä joella, jota mangrovet reunustavat. Lyödä korttia pöytään ja asetella junia jonoon (Menolippu) ja ihmetellä lasteni muistia ja kykyjä. Kaipa omat lapset aina tuntuvat niin ihmeellisiltä. Olen nauranut mieheni kanssa makeasti. Hän otti yhdenkin reissun aikana ehkä 500 kuvaa linnuista. Olivathan ne linnut hienoja, mutta kysäisinpä huvikseni, kenen hän kuvittelee olevan innokas katsomaan läpi ne 500 lintukuvaa. Sitten molemmat nauroimme makeasti.

Elämä.

Lopuksi vielä muutama sekalainen kuva.

Työtä:

Kenttämatkat näyttävät tältä. Minä (kameran takana), autoni ja baobab-puu. (Tässä kuvassa olen liikkeellä omalla autollamme, en sillä maasturilla, josta kirjoitin tekstissä. Vaikka onhan tuokin maasturi.)

Perjantai-illan työpalaveri muuttui mukavaksi illanvietoksi:

Senegal:

Keskimmäinen kiipeää baobabiin.

Ratsastustuntien jälkeen on hauskaa hypellä maapähkinöiden kuorissa, joita käytetään hevosten karsinoissa kuivikkeena. Omat lapsuusmuistot vievät heinäkasoissa hyppimiseen.

Etsi pellavapää

Koko perhettämme vaivaa paha kuume. Koirakuume. Elämämme koiria; Simbaa, Hattia ja Chocoa, muistellaan päivittäin. Voi vuh. Elämä ei kyllä ole täydellistä ilman lemmikkiä.

Tästä alkoi venematka.

Pyhä baobab, jonka vahvoilla oksilla kökötti monen monta pelikaania. Nepalissa oli pyhiä vuoria. Senegalissa baobabeja.

Iloa, intoa, energiaa tähän viikkoon! Senegalissa kaikki hyvin STOP


[Lukijoille, jotka eivät tunne minua: Käytän toisinaan tarkoituksella hieman ironista kirjoitustyyliä. Huumori on kuitenkin vaikea laji. Pyydän lukijoilta armollisuutta, jos tyylini on hieman ontuvaa.]