Eksoottinen marraskuu

Ah, te muut suomalaiset olette kai tottuneita tähän marras-joulukuun pimeyteen. Minä en. En valita - pimeys on myös ihanaa, tunnelmallista ja eksoottista, vaikka kieltämättä vähän väsyttävää. En tosiaan enää niin monen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen muistanut, miten säkkipimeää Suomessa on tähän aikaan vuodesta! Huh. 

Kuvaavaa on ehkä se, että Lucky pelkää pimeää. Olihan Senegalissakin pimeää, ja hyvinkin pimeää ilman monenlaisia keinovaloja, mutta siellä pimeä kuuluu yöhön, jolloin ei yleisesti ottaen enää liikuta missään (paitsi hetken aikaa alkuillasta). Siksi meidän kellomme kääntyvät heti pimeän laskeuduttua "on aika mennä nukkumaan" -asetukselle. Ja Suomessahan tähän aikaan vuodesta silloin, kun meillä tämä asetus loksahtaa päälle, on kello about 15:30 iltapäivällä!

Afrikan pimeyteen liittyy lisäksi lämpö, yleisesti ottaen. Pimeys ja lämpö on aivan erilainen yhdistelmä kuin pimeys ja kylmyys.

Veljeni lähetti yhtenä arkiaamuna kuvan itsestään saatesanoilla "peilikuvani matkalla Helsinkiin". Kun ulkona näkyy pelkkä musta säkki, näyttää tosiaan siltä, kuin peilikuvat olisivat matkalla. Tämä peilikuva-ajatus on minusta vähän runollinen ja siitä voi vetää monenlaisia ajatuksia.

Minä vai peilikuva? Kuva otettu eilen junassa klo 07:15.

Peilikuva, mene sinä,
juna liikkuu jo

Minä jään.
Vedän henkeä
Juon kahvia
Käperryn lämpimiin ajatuksiin

~

Pimeys
Kuva heijastuu ikkunasta
Pimeys ei ota vastaan
vaan sanoo: lähetän sinut takaisin
itsellesi
Löydä se
Älä juokse pakoon

Valo ottaa avosylin vastaan
Lämpimänä.
Ei pakota
kohtaamaan itseäsi.

Onko siellä järvi vai mitä siellä on? Huh tätä pimeää!

Säkkipimeys

En muistanut, miten pimeä Suomen marraskuu on. Lähes kymmenessä vuodessa unohdin sen zombiemaisen fiiliksen, kun kulkee pitkänkin matkan aamulla töihin täydessä pimeydessä ja kanssamatkustajat näyttävät kalpeilta zombieilta – itse varmasti pahiten. Päivällä voi työpaikan ikkunasta nähdä harmaata kajastusta ja illalla taas matkustetaan kotiin säkkipimeässä.

Kyllähän valon puute vaikuttaa mielialaan. Kuitenkaan en ole kärsinyt pimeydestä lainkaan, jos vertaa siihen tuskaan, jota uutisotsikoiden lukeminen lastemme ja nuortemme pahoinvoinnista aiheuttaa. Miten moni lapsi ja nuori kokee hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä.

Aihetta on jouduttu käymään läpi meidänkin perheessämme. Tuleeko sulautua joukkoon vai saako olla erilainen? Mitä tapahtuu, jos minun näkemykseni ärsyttävätkin jotakuta toista? Nuoret ovat varmasti aina joutuneet näiden kysymyksen eteen. Me vanhemmat olemme kuitenkin koko ajan enemmän tietoisia yksinäisyyden ja kiusaamisen karmeista vaikutuksista koko loppuelämään. Siksi asianlaitaan olisi puututtava aina vain ponnekkaammin. Suuri osa kouluista tekeekin voimakkaasti työtä esimerkiksi kiusaamisen kitkemiseksi.

Mutta entä me muut, me zombiemaiset kanssamatkustajat? Huomasin Aamulehden ”Puhu vanhukselle bussipysäkillä” -kampanjan. Naureskelin mielessäni tilanteita, joissa olen mennyt mukaan vieraiden ihmisten keskusteluihin vanhasta tottumuksesta. Afrikassa asiat olivat aina kaikkien asioita. Haluaisinkin oikeastaan nyt laajentaa tätä Aamulehden kampanjaa näin: ”Puhu nuorille pimeydessä!”. Kaikkihan me uskallamme alkaa puhua vanhuksille, mutta meidän pitäisi puhua nuorillemme myös.

Kaikki tiedämme hymyn ja ystävällisten sanojen voiman. Oma lapseni kertoi, miten joku vanhus oli toivottanut hänelle bussissa hyvää viikonloppua. ”Vaikka emme tunteneet!”, ihmetteli lapseni. Hyvä mieli oli jäänyt, varmasti molemmille. Ja jos nuorelta saakin vastaukseksi vain mulkaisun, olen silti varma, että jokin on silti saattanut läikähtää hänen sydämessään. Säkkipimeyteen on saattanut pilkahtaa valoa. Me välitämme!

Anna meille rauha

Olimme järjestäneet pehmolelut sänkyyn oikeaan järjestykseen ja jäin hetkeksi sängyn viereen odottamaan lapseni nukahtamista. Kissakin kiipesi kehräämään lapsen viereen. Ikkunasta näkyi marraskuun pimeys ja kylmyys mutta myös kauneus: lumihiutaleita leijaili hiljalleen. Mieleni valtasi rauha ja kiitollisuus, mutta samalla hiipi ahdistus. Mietin nimittäin kaikkia maailman äitejä, jotka eivät voi tyynin mielin peitellä iltaisin lapsiaan nukkumaan.

Mielessäni oli esimerkiksi kolumbialainen äiti, joka kertoi joka päivä rukoilevansa Jumalalta yhtä asiaa: sitä, että hänen lapsensa pysyisivät turvassa. Perhe asuu slummimaisella alueella vuoren rinteellä Bogotán laidalla, jonne he joutuivat muuttamaan oman kotikylänsä väkivaltaisuuksia pakoon. Rikollisjengeille maksettavat suojelurahat olivat liian korkeita ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen. Perheen vanhin poika tapettiin kun äiti ei suostunut antamaan häntä sotilaaksi. Vaan eivätpä olosuhteet Bogotán laidallakaan ole turvalliset. Pimeällä liikkuminen on todella vaarallista. Lapsia tapetaan ja katoaa. Lapset pidetäänkin visusti peltikattoisten talojen sisällä, vain kouluun voi valoisaan aikaan kävellä. Äidin huoli ei ole turha. Ongelmaa pahentaa tietysti myös se, että vanhempien on otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä, mikä tarkoittaa usein pitkiä työpäiviä rikkaimpiin kaupunginosiin. Lapset joutuvat olemaan pitkiä päiviä yksin.

Syyt Kolumbian väkivaltaisuuksiin eivät ole mustavalkoisesti lueteltavissa, mutta oman osansa niistä kantaa myös meidän länsimaiden kulutus: jos Kolumbian kartalle piirtää pahimmat konfliktialueet sekä kansainvälisen teollisuuden, osuvat ne samoihin kohtiin. Tämä on asia, jolta itse kuluttajana mieluiten ummistaisi silmänsä ja korvansa.

Olipa motiivi syyllisyys, auttamisenhalu tai lähimmäisenrakkaus, ei sen ole niin väliä. Toivon, että voimme tuoda rauhaa myös Kolumbiaan. Jotta mahdollisimman moni äiti voisi nukuttaa lapsensa pelkäämättä, rauhassa.

Jumala, älä hylkää meitä vaan anna meille sinun rauhasi.

Oravanpyörä

Kuvassa rapsuttelen laamaa Bogotán kadulla venezuelalaisten, kolumbialaisten ja bolivialaisten kollegoideni kanssa. Meillä oli niin hauskaa, että koko kuva on vähän sumea kun kuvaaja ja kuvattavat eivät pysyneet paikoillaan.

Terveisiä siis työmatkalta Kolumbiasta. Matka oli tosi onnistunut ja paljon olisi kerrottavaa.

Niin kovasti kuin jo Senegalissa mietinkin, etten Suomessa halua heti joutua siihen kiireiseen aikataulutettuun oravanpyörään, jossa aina sopiakseen jotakin on ensin kaivettava kalenteri esille ja sitten sovittava se meno viikkojen päähän, olen silti luiskahtanut siihen samantien.
Onhan mulla kiireinen työ, pitkät lähes päivittäiset työmatkat ja muut matkat, lapsilla todella paljon harrastuksia ja niin edelleen - mutta silti. En haluaisi pyöriä oravanpyörässä ja aion vielä keksiä keinon päästä siitä pois! Saa nähdä, tuleeko se keino olemaan sellainen kuin "hengittele rauhassa kaikki junamatkat niin kyllä se siitä". Haha!

Toisaalta kai pitäisi aloittaa pohdiskelemalla sitä, mikä tekee oravanpyörän tunnun ja miettiä, onko elämä oikeasti oravanpyörää, vai vain oma mieli. Ja toisaalta, kuten rakas suorapuheinen mieheni totesi, kun valitin hänelle kiireisyyttä: "Sun pitää vaan miettiä mitä sä elämältä odotat." Onhan se nimittäin niinkin, että ihan kaikkea - puhdasta kotia ja uunissa kypsytettyä puhdasta kotiruokaa, sopivan haastavaa työtä matkoineen, aikaa ystäville, harrastuksille, taidenäyttelyille ja metsäretkille, kiireetöntä yhdessäoloa - ei ehkä voi saada kerralla. Vai voiko? Toisaalta ehkä ulkomailla juuri saimme, vai emme ehkä sittenkään, en ainakaan ikinä päässyt taidenäyttelyyn.

Räpiköin siis edelleen tämän tyyppisissä elämänkysymyksissä. Mutta tavallaan hyvä niin. Meillä ei eletä tasaista perusarkea, vaan aika seikkailuntäyteistä elämää edelleen ja monenlaisia kysymyksiä pohditaan päivittäin. Ainakin pysymme virkeinä - tai vireinä.

"Kaiken kokeneena voin sanoa, että aina on jotakin kokematta." -Matti Nykänen

Sytytä tähdet

Sytytä tähdet niille, jotka yötä käy,
joille ei viitat tiellä eikä määrä näy,

Jotka kiviin lankee, nousee
uudestaan, joita on monta, monta yli
laajan maan.

Sytytä tähdet niille yöhön
välkkymään, joiden taistelua nää ei
yksikään.

-Lauri Pohjanpää

Sama tilanne, eri kokemus

Kävelin perheeni kanssa päättyneestä urheilutapahtumasta pois Suomen syyskuun illassa. Meitä kävelijöitä oli tuhansia. Huomioni kiinnittyi siellä täällä pusikoissa virtsaaviin miehiin. Huomautin asiasta jälkeenpäin miehelleni, joka puolestaan totesi, ettei ollut huomannut mitään tai ketään. 

Ärsyynnyin, sillä näin tämän oitis tasa-arvo- ja vähemmistökysymyksenä, jossa valkoinen heteromies on sekä valtaväestö että valtaa pitävä väestönosa. Puskissa pissaavat miehet tuskin muodostavat suurta turvallisuusriskiä, mutta silti naiset joutuvat sukupuolensa vuoksi liikkumaan aina myös ympäristön turvallisuutta tutkaavat anturit tarkkoina. Valkoinen heteromies on aina turvassa ja voi kulkea laput silmillä niin halutessaan. Hänen ei tarvitse ajatella sitäkään, että puskiin pissaaminen kohdistaisi turvallisuusriskin hänelle itselleen.

Mieheni puolustautui aiheellisesti huomauttaen hänenkin asuneen pitkään Afrikassa, jossa hän oli ihonvärinsä ja ehkä muidenkin ominaisuuksiensa takia vähemmistössä ja myös silmätikkuna.

Niin, ehkä puskiinpissaaminen on lähinnä vain kyseenalainen tapa, mutta siihen päätelmään voimme kuitenkin aina tulla, että jokaisen pitäisi saada elää turvassa ja rauhassa, kuuluipa mihin tahansa vähemmistöön tai enemmistöön. Vähemmistöön kuuluminen sinänsä ei välttämättä kerro ihmisen asemasta, turvallisuudesta tai vaikuttamisen mahdollisuuksista. Toisin on niillä, jotka ovat jonkin ominaisuutensa vuoksi yhteiskunnassa syrjittyjä.

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio antoi jälleen Suomelle suosituksia liittyen saamelaisvähemmistömme kohteluun. Komissio peräänkuuluttaa suomalaisten tietoisuuden lisäämistä saamelaisuudesta. Saamelaiset joutuvat Suomessa edelleen vihapuheen kohteeksi.

Vihapuhe on loukkaavaa ja lisää myös turvattomuuden tunnetta. Maailma ei ole turvallinen vihapuheen kohteeksi joutuvalle. Oma korsi ei siis ole kannettu kekoon laittamalla laput silmille ja ajattelemalla siten, ettei ainakaan pahenna tilannetta. Olisi parempi etsiä tietoa, kuunnella ja oppia ymmärtämään ympärillä eläviä vähemmistöjä. Lopultahan tieto auttaa ymmärtämään. Toisen osaan asettuminen voi olla aika avartavaa.

Kokemus

“Miten hienoa metsää”, huudahti kuopukseni haltioituneena läimäyttäen kätensä yhteen kun näki lentokoneen ikkunasta ensimmäisiä pajuja Helsinki-Vantaan kiitoradan laitamilla. Olin vähällä huomauttaa tuon nyt olevan vain pajukkoa, mutta tajusin pitää suuni kiinni.

Saharan laidalla kasvaneelle pikkutytölle oli vihreän eri sävyissä tuulessa heiluva pajukko kaunis. Hänellä ei ollut kokemusta ehkä vielä hienommista metsistä, ja vaikka olisikin ollut, on pajukkokin kaunis. Ihmisen kokemus muodostuu paitsi senhetkisestä tilasta, myös elämäntilanteesta, menneistä kokemuksista ja vuorovaikutuksesta.

Siksi jokaisen oma kokemus on aina se ”oikea”, eikä meidän tulisi yrittää korjata toisten kokemuksia kertomalla, miten joskus jossakin voi olla jotakin mahdollisesti vielä parempaa. Lisäksi arvostamalla sitä, mitä on tässä ja nyt, pääsemme eroon pyrkimyksestä etsiä aina vielä hienompaa tai voimakkaampaa asiaa tai kokemusta. Myös kokemukset vuorovaikutuksesta, tai esimerkiksi taiteesta, voivat olla aivan erilaisia mutta kaikki yhtä lailla oikeita.

Olen nyt ollut viisi päivää Suomessa ja voisin kirjoittaa omista kokemuksistani pitkästikin. Eräs asia, jonka olen pannut merkille, on se, että kaikilla tuntuu olevan paljon mielipiteitä mitä pienimmistäkin asioista. Millä tavalla kypsynyt banaani on maukkain? Onko väärin poimia mustikoita poimurilla? Miten hernemyyjän tulisi lapata herneet litran mittaan?

Tietysti vertaan kuulemaani ja kokemaani siihen kokemuspankkiin, joka minulla on takanani, elämääni. En edes yritä muodostaa omia mielipiteitä vaan yritän vain olla ja ottaa vastaan. Opettelen kuopuksemme asennetta olla etukäteen miettimättä, mikä on hienoa tai kaunista. On hauskaa, että samalla asenteella pärjäsi itse asiassa parhaiten myös Saharan laidalla.

Arvostetaan toistemme kokemuksia juuri sellaisina kuin ne ovat – ja mikä tärkeintä, myös omiamme.

Sano sinä se minulle.

Löysin vanhat runokirjani <3

Eeva Kilpi

Muutos

Mieli, jonka uusi kokemus on kerran laajentanut, ei koskaan palaa vanhoihin mittoihinsa.
- Oliver Wendell Holmes

Olemme luoneet nykyisen maailman ajattelullamme, joten emme voi muuttaa sitä ilman, että muutamme ajattelutapaamme.
- Albert Einstein

Perheemme vuonna 2011 lähdössä Nepaliin sekä vuonna 2019 palaamassa Senegalista. Outoa, miten me aikuiset olemme kutistuneet.

:)

Tällä hetkellä elämä on siis töitä ja niiden saattamista "pakettiin", lukuisia jäähyväisiä, kyyneleitä, haikeutta, kodin purkamista, tavaroiden myymistä, laukkujen pakkaamista, paperiasioita, loputtoman pitkältä tuntuva muistilista, iloa ja kiitollisuutta. Tästä hetkestä matka johonkin tyyneen hetkeen Suomessa tuntuu kovin pitkältä. Vaan ehkä taas sinne joskus pääsemme. Tämä välivaihe on aina raskas, mutta kovin tärkeä, jotta mielikin ehtii mukaan muutoksiin.

Jaettu hyvä

Ruokailin kollegoideni kanssa tuttuun tapaan senegalilaisessa kylässä. Senegalissa ruoka syödään yhdessä suurelta vadilta. Tyypillisesti vadin pohjalla on riisiä ja riisin päällä juureksia, kalaa tai lihaa ja mahdollisesti kastiketta. Tapana on, että kukin syö ruokaa omalta kohdaltaan. Kuitenkin riisiä lukuunottamatta ruoka ei ole vadilla tasaisesti jaettuna, vaan omalla kohdalla saattaa olla vaikkapa porkkana ja maniokki ja vadin toisella puolella kaalia ja kalaa. Siksi on tapana, että omalla kohdalla olevia ruokia jaetaan muille vadin toisella puolella istuville. Tällä kerralla yksi kollegoistani söi sormin. Hän muovaili näppärästi riisistä ja juureksista pallosia. Kohta näitä pallosia ilmestyi myös minun eteeni.

En voinut välttää mieleeni ilmestynyttä kuvaa itsestäni linnunpoikasena, jota emo syöttää, kun eteeni ropisi sormissa pyöriteltyjä ruokapalloja. (Tämä kyseinen kollega on vielä hyvin rehevä afrikkalainen nainen, oikein sopiva lintuemo-ajatukseen, ja itse sovin aika mukavasti poikasen rooliin fyysisiltä ominaisuuksiltani.) En osannut päättää, suhtautuako pallosiin pienellä ällötyksellä vai hellyydellä. Toisaalta tunsin vähän ärtymystäkin: osaan kyllä syödä itse, jotakin yksityisyyttä, kiitos!

Ravisteltuani mielestäni kanaemo-ajatuksen jäin pohtimaan sitä, että muista huolehtiminen on lopulta myös itsestämme huolehtimista. Kun suuntaamme tarmoamme myös toisista huolehtimiseen, emmekä keskity ainoastaan omien etujemme ajamiseen, saamme myös itse. Tähän listaan voi hyvin laskea mukaan arkipäiväisen huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden.

Uskon, että afrikkalainen kollegani teki mielestään oikein huolehtiessaan minusta, vaikka itse en osannut suhtautumistani niin päättääkään. Sitä paitsi ilman hänen pallosiaan minulta olisi jäänyt kauempana sijaitsevat ravinnot saamatta.

Olen ottanut itselleni uuden ohjenuoran ja se kuuluu näin: “Kun joka aamu nousemme, päättäkäämme suhtautua rakkaudella ja ystävällisyydellä kaikkeen, mitä eteemme saattaa tulla.”

Maddien syöntiä

Menin hakemaan lapsia koulusta, kuten tavallista. Kaikkien kolmen päivät ovat yhtä pitkiä ja ne alkavat ja päättyvät samaan aikaan. Lapset eivät kulje koulumatkoja yksin, eivät ole koskaan kulkeneet, sillä ovat koulutiensä tähän asti käyneet Kathmandussa ja Dakarissa.

Jäimme koululle, kuten tavallista. Keskimmäisellä oli lentopallotreenit, Esikoisella alkaisi tunnin päästä koripallotreenit ja väliajan hän tekisi kirjastossa läksyjä, kuten tavallista. Kuopuksella ei ollut sinä päivänä harrastuksia, mutta hän jää aina mielellään leikkimään koululle kavereiden kanssa, sillä koulupäivän aikana ei juuri ole leikkiaikaa.

Kuopus oli luokkaretkellä syönyt madd-hedelmiä. Hedelmiä kutsutaan myös nimillä saba tai zaban. Kyseessä on villinä (myös toki viljeltynä) kasvava länsiafrikkalainen liaanimainen puu, joka ennen sadekautta tuottaa hedelmiä. Hedelmät ovat varttuneet puussa yli vuoden. Kasvia käytetään erilaisissa rituaaleissa, sillä sillä uskotaan olevan taikavoimia. Hedelmä on kurttuinen, ja täynnä suuria siemeniä. Siemeniin tarttuneesta hedelmälihasta valmistetaan mehuja ja hilloja. Tavallisin käyttötapa on kuitenkin siementen imeskely.

En ollut ennen edes huomannut maddeja. Vasta kun Kuopus asiasta huomautti, tajusin, että niitä myydään pienissä kojuissa; ei muiden hedelmien joukossa vaan erikseen. "Koju" on siis useimmiten liikuteltava tai ei-liikuteltava pöytä, pöytäliina ja myyjä. (Tai toki aina ei tarvita pöytääkään.) Kävimme Kuopuksen pyynnöstä ostamassa maddeja välipalaksi. Dakarissa asuessa on hauskaa, että kaikenlaiset kojut ovat käden ulottuvilla. Kadun varsilta voi ostaa lähes mitä tahansa hammasharjoista elektroniikkaan ja puheaikaan. Toisaalta, kun juuri jotakin tiettyä tarvitsisi, ei sen tuotteen myyjää tietysti meinaa nähdä missään. Mutta madd-myyjä, harvahampainen vanhus, löytyi kysymällä kulman takaa. Hän oli asetellut hedelmien suojaksi pienen varjonkin. Ostin kymmenen hedelmää ajatellen meidän syövän useamman. Vanhus hörisi tyytyväisenä ja pistikin sitten käyntimme jälkeen kojunsa kasaan. Päivän myynti oli sillä kuitattu, sillä tajusin vasta jälkeenpäin, että yhdessä hedelmässä on imeskeltäväksi monta kymmentä suurehkoa siementä. Lisäksi hedelmäliha on hyvin kirpeää ja hapanta. Imeskelin itse kolme siementä, mikä oli tarpeeksi. Söimme kaikki neljä (Heikki on työmatkalla) yhdessä melkein yhden kokonaisen hedelmän. Saimme siis maddeja ainakin viikon tarpeiksi.

Hedelmän kanssa on happamuuden takia oltava sokeria, paikalliset käyttävät myös suolaa (tähän en ole oppinut, Nepalissakin syötiin vesimelonia suolan kanssa). Hedelmien ostamisen jälkeen suuntasimme sokerikaupoille kätevästi toiselle puolelle tietä. Palasimme koululle, valitsimme pöydän, aloimme imeskellä maddeja ja Kuopus teki läksyt. Vahdin ainoastaan sokeria, ettei kävisi niin, että Kuopus syö sokeria hedelmän kanssa eikä toisinpäin. Ilman sokeria syötynä tosin madd toi ainakin minulle melkein kyyneleet silmiin happamuuden takia.

Kaunis ja ihana maanantai-iltapäivän hetki. Maddit, Kuopus ja minä. Hengitin ja olin onnellinen.

Armo yllättää

Seison liikenneruuhkassa. Yritän päästä edessä olevaan liikenneympyrään, mutta ympyrässä on jumittuneena rekkoja ja henkilöautoja, eikä kukaan näytä liikkuvan minnekään. Huokaisen ja yritän ajatella, ettei ole kiirettä. Molemmille puolilleni muodostuu autojonoja, kukaan ei pääse etenemään.

Paitsi ne, pääasiassa taksit, jotka lähtevät ajamaan vastaantulevien kaistalle päästäkseen liikenneympyrän ohi. Nytkin muutama uhkarohkea tekee niin. Itse olen jumissa keskellä.

Kuluu 15 minuuttia. Kuluu melkein toiset 15 minuuttia. En ole liikkunut senttiäkään. Huomaan sivultani muutaman odottamaan kyllästyneen lähtevän ajamaan vastavirtaan. Minulle muodostuu pieni rako. Tilaisuus. Käännän rattia 360 astetta, painan kaasua ja lähden. Liikenneympyrästä oikealta tulee bussi ja edessäni oleva auto kosauttaa sen kylkeen. Säikähdän mutta huomaan yhä raon, pääsen jatkamaan matkaa kunhan nousen ympyrän keskelle. Antaa mennä, en voi enää perääntyäkään. Toinen bussi jälleen tukkii matkani oikealta. Pysähdyn neuvottomana. Olen niin väärässä paikassa kuin olla voi. Väärään suuntaan, osittain kanttareella, bussin tukkimana. Epätoivo valtaa mielen. Ärsyttää ja nolottaa!

Bussin taakse ehtii muodostua kaksi autojonoa. Taaempana jonossa oleva auto huomaa minut keskellä koko kaameaa sekamelskaa. Hän alkaa viittilöidä: mahdut kyllä, jos minä pääsen tästä peruuttamaan. Kokeillaan. Kuljettaja peruuttaa, ja toinenkin, lähempänä minua oleva auto huomaa saman. Hän ei tosin mahdu enää peruuttamaan mutta tila riittää. Lähdenkö? Uskallanko? En näe bussin taakse ollenkaan. Rako on kuitenkin taas edessäni.

Menen, kiitän vuolaasti kaikin käsimerkein tilaa tehnyttä autoa ja pääsen kuin pääsenkin.

Väistämättä mieleen hiipivät sanat ansaitsematon rakkaus minun osakseni. Armo. En ollut toiminut kovin viisaasti, olin epätoivoinen ja häpeissänikin. Silti minuun katsottiin hyväksyvästi: ”Ei haittaa, neuvon sinulle uuden tien.” Vaikka teen virheitä, vaikka en aina onnistu, kelpaan silti. Tai juuri siksi.