Onnellisuus?

 Jouduin ottamaan uudelleen käyttöön kerrastot, villapipon ja toppatakin. Huhtikuun puolenvälin lämpimät säät innostivat jo kevätvaatteiden käyttöön, mutta vapun lähestyessä sää kylmeni takaisin talvilukemiin, tai siltä ainakin tuntui. Eilen aamulenkillä lähimetsässä koiran kanssa alkoi sataa lunta sakeasti. Ehkä katsoessani Senegalista mukaanottamaamme koiraa havahduin muistamaan aamulenkit Dakarissa: kuumuus ja lämmin tuuli, joka puolella oleva hiekka, minareettien huudot. Pysähdyin Senegalin tunnelmaan hetkeksi. Tunnelma toi mieleen myös, miten Dakarissa kaipasin Suomen metsiä ja raikkaita aamulenkkejä.

Onko niin, että ihminen herkästi kaipaa aina sitä, mitä ei ole juuri sillä hetkellä? Ja että onnellisuus olisi sitä, että ei kaipaisi muuta?

Luin juuri, että ihmisen aivoille on tyypillistä havainnoida paitsi sitä, kuinka hyviä valintamme ovat, myös sitä, millaisia ovat valinnat, joita emme tehneet. Mutkia hieman oikoen voisi sanoa, että olemme kehittyneet pohtimaan erilaisia tapoja elää ja pohtimaan eri valinnoista aiheutuvia vaikutuksia.

Jos olen päättänyt muuttaa takaisin Suomeen ja saan jälleen nauttia Suomen metsistä, mutta joudun hyväksymään myös toukokuun talvisen kylmyyden ja lumisateet, saanko haikailla takaisin Senegaliin vai en? Ehkäpä minä, tai kukaan muukaan, ei tarvitse haikailuun lupaa.

Pikemminkin voisi ajatella, että on rikkautta tunnistaa tilanteiden ja asioiden monet puolet. Voi puntaroida, mikä on lopulta tärkeää ja millä nyt ei ole niin väliä. Tähän puntarointiin ovat aivomme jopa erityisesti sopivat!

Mielestäni onnellisuus ei ole sitä, ettei kaipaisi muuta. Kaipauskin voi olla toivo paremmasta. Voisiko onnellisuus olla tietoisuutta tästä hetkestä, johon kuuluu toivottavasti iloa ja onnea, vaikka yhtä hyvin myös vähän kaipausta tai surua. Vaikka tähän hetkeen kuuluisi niin hyviä kuin ehkä huonojakin tehtyjä valintoja, ovat ne kaikki johtaneet juuri tähän. Ehkä toukokuisessa lumisateessa seisomiseen (jota kukaan ei kyllä kaipaa, eihän)!

Läikkien yli yhdessä

 Keväisessä metsässä käveleminen on ihanaa. Vastaan tulee auringossa kylpeviä laikkuja, joissa maa jo näkyy, uusi vihreä kasvusto kohta työntyy esiin ja joissa melkein voi jo nähdä muurahaisten pian alkavan aherruksen. Näihin laikkuihin on ilo pysähtyä hengittämään ja kääntämään katseensa aurinkoon. Mutta vastaan tulee myös varjoisia, kylmyyttä hohkaavia laikkuja, joihin aurinko ei ole päässyt ja joissa on edelleen täysi talvi. Aurinkoläikän jälkeen näille syrjäisille ja matalille läikille astuessa nousee iho kananlihalle ja kasvoilla tuntuu kylmyys. Polku muuttuu äkkiä jäiseksi ja jyrkäksi.

Elämä on kuin keväinen metsä. Aina ei pääse aurinkoläikkään, vaikka kuinka koettaisi sinne suunnistaa. Aurinkoläikkiä ei aina edes näe kun jumittuu kylmiin ja pimeisiin talviläikkiin.

En silti halua kirjoittaa, että pelilaudan tapaan aina talviläikän ohitettua vastassa olisi aurinkoläikkä, kunhan vain jaksaa heittää noppaa. On olemassa suruja, joita ei voi ohittaa toivoen, että elämä kohta siirtyy toiselle läikälle. Nämä talviläikät suruineen on otettava mukaan, sulamaan aurinkoläikälle. Eivätkä ne välttämättä kokonaan sula, vaikka niitä kuinka hoitaisi auringossa. On talviläikistä saatuja jääkimpaleita, jotka jäävät elämän reppuun asumaan. Muistuttamaan itsestään ja elämän hauraudesta.

Suuria jääkimpaleita mukanaan kantavat tietävät, ettei kaikkia elämän tarjoamia talviläikkiä voi kiertää eikä harpata pian ohi. Jääkimpaleita ei voi itse valita. Joillekin niitä annetaan täysi repullinen ja ne ovat painavia ja viiltäviä.

Juuri siksi meitä on kehotettu kantamaan toistemme taakkoja. Jakamaan surua, sulattamaan jäisiä möykkyjä. Meitä ei ole kehotettu hoputtamaan toisiamme talviläikkien yli, vaan auttamaan kantamalla toistemme taakkoja ja suruja. Elämää ei ole tarkoitettu elettäväksi yksin, vaan yhteydessä muihin. Yhteys toisiin tarkoittaa niin elämää toisten taakkana kuin toisten taakkojen kantajana.

Muuttumattomuuden ansa

 Kirjoitan tähän kolumniin elämänohjeen, joka saattaa olla luettavissa jossakin elämäntaito-oppaassa tai sitten ei, mutta minulle tämä on merkittävä ohje, sillä oivalsin sen itse. Lukeminen ja keskusteleminen antavat usein mahtavia oivalluksia, mutta paljon voi oppia myös tarkkailemalla ja - tietysti - oman elämänkokemuksen kautta.

Lapsena muistan tarkkailleeni yhden aikuisen käytöstä hieman etäämpää ja hänen loputtomalta tuntuvaa äksyilyänsä muille. Tulkitsin silloin hänen olevan kateellinen muille, katkeroituneen ja siksi käyttäytyvän ilkeästi. En koskaan saa tietää, osuiko lapsentulkintani lainkaan oikeaan ja mitä kaikkea muuta siihen kuvioon mahtoi liittyä, mutta muistan aina tuon aikuisen käytöksen jos itse olen vähällä sortua olemaan jostakin kateellinen.

Kannustan siksi tarkkailemaan sekä itseään ja muita. Mutta siihen ohjeeseen. Ohjeen voisi tiivistää ehkä näin: Älä pelkää muutosta muutoksen vuoksi, koska vaikka koettaisit pitää muuttumattomana sen kaiken minkä voit, voivat kaikki muut asiat ympärillä joka tapauksessa muuttua. Ja todennäköisesti niin tekevätkin.

Oivallukseni liittyi aikaamme ulkomailla ja siihen, mitä oletin ja odotin muiden olevan Suomessa. Kolmen vuoden jälkeen ne kahlitsevat odotukset lakkasivat. Toki ehkä siksi, että niistä oli tullut kaukaisia, mutta päätin yrittää käyttää samaa toisten vapauttamista omista odotuksistani myös lähellä oleviin.

Ei pitäisi olettaa muiden olevan jotakin, mitä he olivat eilen. Tämä antaa hienon vapauden muuttumiselle, niin omalle kuin muidenkin. Jos osaa vapauttaa toiset ihmiset odotuksista, joita kohdistan heihin itseni vuoksi, on yhtäkkiä aika vapaa. Paljon liittyy murhetta siihen, että odottaa toisten olevan jonkinlaisia tai tekevän jotakin, joka mahdollistaa jonkin asian – tai sen muuttumattomuuden – minussa.

Voin hyvin tunnustaa, että kohdistan kyllä paljonkin odotuksia läheisiini. Mutta kasvamisen polulla ollaan. Aika monessa tilanteessa koen vapautta, kun tietoisesti mielessäni päästän muut vapaiksi olemaan juuri sitä, mitä ovat ja sallin sen itsellenikin.

Ihana lumi!

Suomi on jälleen uskomattoman kaunis! Koko maa kylpee valkoisessa valoa hohtavassa peitossa. Talvenvihaajia tietysti löytyy, mutta en usko roppakaupalla löytyvän niitä, jotka mieluummin ottavat harmaan kuin valkoisen talven. (Vaikka yhden tällaisen valkoisen talven vihaajan itsekin kyllä tunnen!)

Lapsuusmuistot ovat oikeassa: tutkimustenkin mukaan lumi lisää hyvinvointia. Se lisää valoisuutta, tekee (useimpien mielestä) maiseman kauniiksi ja vaimentaa äänimaisemaa. Puhumattakaan kaikista talvilajeista, joiden harrastamisen lumi mahdollistaa. Tutkijoiden mukaan lumi myös lisää toiveikkuutta talven etenemisestä ja kevään tulosta.

Suomen vuodenajat ovat mahtavat. Niissä on vain yksi nurja puoli: koskaan ei voi tietää, kauanko ”kunnon” talvea tai ”kunnon” kesää kestää. Kun tulee ensimmäinen luminen talvipäivä, on rynnättävä lähes paniikinomaisesti ulos, koska kukaan ei tiedä, onko huomenna enää lunta – tai enää koko talvena. Sama juttu kuuman kesäpäivän kanssa.

Ulkomailla asuessa tottui erilaisiin säihin ja siihen, että esimerkiksi Senegalin sää oli hyvinkin ennustettavissa oleva. Siis ehkä myös vähän tylsä: vuoden muutamaa sadepäivää sekä vuoden muutamaa viileämpää viikkoa lukuunottamatta oli aina kuuma ja aurinko paistoi. Ei ollut tarvetta sännätä ulos auringosta nauttimaan, koska huomennakin paistoi takuuvarmasti.

Vaikka Suomessa tarve nauttia hyvistä säistä - ja se hirveä pettymys, jos kesän ainoan aurinkoisen viikon joutuukin viettämään neljän seinän sisällä - on hieman ahdistava, voi tämänkin asian jälleen kääntää toisin. Suomen sää opettaa väistämättä meidät elämään hetkessä!

Huomisen säästä emme tiedä, kuten emme voi tietää huomisesta muutenkaan. Kenellekään ei ole huomista luvattu. Tänään on aika tarttua tähän hetkeen, ja niihin asioihin, joista tämä hetki meistä itse kullakin koostuu. Ainakin mahtavasta lumesta! Luminen metsä kohottaa mielialaa, ja tämä piristysruiske on ilmaiseksi tarjolla jokaisen suomalaisen ulottuvilla.

Ota tilasi!

 Joskus autolla ajaessa käy niin, että saapuu risteykseen, jossa seisoo jonossa muita autoja odottamassa vuoroaan ja itselle on tyhjä kaista ja vihreä valo. Sen kuin posottaa menemään. Minut valtaa näissä tilanteissa aina hieman etuoikeutettu olo: tässä saan loistaa ja mennä ilman vuoronodotusta eikä muiden auta kuin odottaa edelleen.

Aika turhaan mietin oman tilan ottamista tuossa liikennevaloesimerkissä. Mutta monessa muussa tilanteessa asiaan on kyllä ihan tähdellistä kiinnittää huomiota. Afrikassa asuessani toivoin usein olevani ruumiinrakenteeltani rehevämpi (lue: mieluiten lihava). Haastavissa kokouksissa oman tilan ottaminen ja uskottavuuden saaminen olisi ollut ehkä hitusen helpompaa, jos olisin ihan fyysisesti pystynyt ottamaan heti alkuun suuremman tilan.

Nepalista muistan edelleen aivan alun kokemukseni jonottamisesta. Jonotin pienten lasteni kanssa suuren joukon mukana puistoon ja jonottaisin siellä varmaan vieläkin ja odottaisin vuoroani, jos en olisi sisuuntunut muiden etuiluun ja edennyt lopulta kyynärpäätaktiikalla. Ei Nepalissa kukaan ilkeyttään ohitellut. Maan tapa vain on, että siitä mennään, mistä päästään. Kyllä muillekin annetaan tilaa, mutta minähän en näyttänyt siinä odottaessani siltä, että olisin menossa minnekään.

Vakavasti puhuen, oman tilan ottaminen on tärkeä oppi kaikille meille kilteille. Kyseessä voi olla fyysinen oma tila, mutta myös omien rajojen vetäminen ja oman mielipiteen sanominen. Oman tilan ottaminen ei tarkoita muiden tilan vähenemistä. Päinvastoin - itsensä piilossa pitäminen ei palvele ketään. Nepalissa moni alakastinen nainen peitti kasvonsa aina puhuessaan, ja useimmiten nämä naiset eivät julkisesti uskaltaneet puhua kasvot peitettyinäkään. Suomessa on tasa-arvo pitemmällä mutta silti meillä on paljon niitä, jotka aina väistävät tai ovat hiljaa.

Hei, älä turhaan jää, seinän viertä kulkemaan / kutsuttuna juhliin, kynnykselle seisomaan. Juha Tapion laulun sanojen mukaan toivotan rohkeutta astua juhlaan nimeltä elämä.

Suomen apinat

Bussia odotellessamme katselimme poikani kanssa puissa kiipeileviä oravia, jotka hyppivät ketterästi puusta puuhun. ”Nuohan ovat kuin apinoita”, totesi poikani ”Oravat ovat Suomen apinoita.” Sama poika mietti muutama päivä tuon pohdinnan jälkeen, miten suomalainen suomaisema on monella tavalla maisemana samanlainen kuin aavikko.

Pysähdyn aina näihin muistoihin, sillä pelkään päivää, jolloin pidämme kaikkea Suomessa olevaa itsestäänselvyytenä ja alamme ”riidellä ruisleipämerkeistä”, kuten eräs kollega Etiopiassa kerran leikkisästi varoitti suomalaistumisen tapahtuvan. Muistankin lähes joka ilta esimerkiksi tiskikonetta täyttäessäni olla kiitollinen tiskikoneesta. Ah, viisihenkisen perheen elämä ilman tiskikonetta on kauheaa.

Olisi hyvä osata kääntää muistot positiiviseksi voimavaraksi, joka tuo voimaa ja kiitollisuutta tähän päivään, mutta ei kuitenkaan käännä huomiota pois nykyhetkestä.

Eräs sveitsiläinen toimittaja on tehnyt empiiristä koetta muistojen merkityksestä. Hän kysyi ihmisiltä, mitä nämä olisivat valmiita maksamaan hienoimmasta kuviteltavissa olevasta kokemuksesta. Tämän jälkeen hän kysyi, mitä ihmiset olisivat valmiita maksamaan kaikista hienoimmasta kokemuksesta, jos siitä ei muistaisi jälkikäteen mitään. Tulokset olivat erikoisia: ihmiset eivät olleet valmiita maksamaan juuri mitään, jos kokemusta ei muistaisi jälkeenpäin.

Ymmärrän muistojen tärkeyden, juurihan itsekin myönsin koettavani pitää niistä tiukkaan kiinni. Samaan aikaan on järjetön ajatus, ettei nykyhetkellä ole väliä, jos emme muista sitä. Nykyhetki on kuitenkin ainoa meillä oleva hetki.

Muisti on myös valikoiva, emmekä joka tapauksessa muista kaikkea. Edellämainitun kokeen tehnyt toimittaja toteaa, että arvostamme liiaksi muistoja ja aliarvioimme koetun hetken arvoa. Kuitenkin haluan ajatella oman muistojen ja kokemusten tilin olevan se, jota kannattaa täyttää. Muistot ja kokemukset lisäävät tämän hetken kokemukseen syvyyttä, vaikka eivät ole tämän hetken kokemuksen ja kokemisen edellytys. Oravat ovat mainioita otuksia ihan oravina, mutta vielä mainioimmaksi ne mahdollisesti tekee ajatus, jossa ne muuttuvat suomalaisiksi apinoiksi.

Tunari

 Kävin tyttäreni kanssa koronatestissä. Jopa veljeni oli ystävällisesti informoinut minua etukäteen drive-in-testeistä. En silti kiireissäni ollut miettinyt asiaa loppuun, vaan oletin drive-inillä tarkoitettavan liukuhihnamaista palvelua. Menin siis ensin testiä varten väärään paikkaan. Manasin, etten ollut edes tarkistanut osoitetta, koska oletin paikan toiseksi. Soitin kotona olevalle pojalleni ja pyysin häntä tarkistamaan osoitteen suttupaperilta, johon olin sen sentään aikaa varatessani raapustanut. Poika sai käsialastani jotenkin selvää ja suunnistimme uuteen paikkaan, auttamattomasti myöhässä jo tietenkin.

Saavuimme parkkipaikalle ja ihmettelin ääneen, mihin opasteet katosivat. Pyörimme tyttäreni kanssa ympyrää, kun ystävällinen miesääni alkoi neuvoa: ”Saa tähän jonoon toki ilman autoakin tulla.” Minä: ”Mitä! Ai tämä on oikeasti drive-in!” Minulle on tyypillistä peittää epävarmuuteni selityksillä, joten miesparka sai kuulla sekavan selityksen siitä, miksi en ollut tajunnut asiaa, miksi pyörin tässä parkkipaikan keskellä typerän näköisenä ja miksi olemme nyt siis hirveän myöhässä ja emmehän, pliis, menettäneet testiaikaamme.

Mies oli rauhallinen ja ystävällinen ja neuvoi meitä selkeästi, miten toimia. (Kiitos vaan, jos satut tätä lukemaan!)

Tällaisten vaarattomien, mutta vähän pöhköjen, ja mahdollisesti muille jotakin harmia aiheuttaneiden (jos jonkun aika siirtyi koska olimme myöhässä) tilanteiden jälkeen jään aina pohtimaan kahta asiaa: ensinnäkin, mokailusta on syytä oppia. Ensi kerralla pitää tarkistaa osoite, eikä olettaa. Ja ehkä lähteä vähän aiemmin. Toiseksi: mokailut kuuluvat elämään. Ei haittaa.

Tämä maailma ei ole rakennettu vain hyville, osaaville, nopeille ja pärjääville. Joukkoon mahtuvat – ja pitää mahtua – myös erehtyvät, epäonnistujat, mokailijat, hitaat, epävarmat.

Ja eikö tähän liity sekin, että jos oma mieli on väljä ja armollinen, sietää toisten mokia ja erehdyksiä paljon paremmin. Toivottavasti joku nauroi autossaan minun parkkipaikalla säntäilylleni.

Mustikoita!

Puolisoni viimeisenä lomapäivänä – eilen – olimme poimimassa mustikoita. Tämän vuoden mustikkasato on tosiaan runsas. Kannattaa mennä metsään, jos ei ole siellä vielä käynyt!

Keskustelimme tulevasta sekä vähän menneestä. Puolisoni kertoi olevansa kovin innoissaan töiden alkamisesta ja tyytyväinen kuluneeseen lomaan. En malttanut olla vähän kaivelematta ja yritin kysellä, tunteeko hän oikeasti niin positiivisia tunteita sekä menneestä että tulevasta, vai onko hän vain päättänyt tuntea niin.

Voiko omia tunteita valita? Eipä niitä voi, mutta tunteisiin suhtautumisen voi. Puolisoni sanoi kokevansa muitakin tunteita työn alkamiseen ja kuluneeseen lomaan liittyen, mutta päällimmäisenä edellämainittuja, ja siksi hän valitsee ajattelevansa niitä, eikä muita, mahdollisesti ikävämpiä tunteita. Ikävämpiäkään tunteita ei ole syytä haudata, mutta voi valita, mihin keskittyy. Lisäksi tärkeämpää on varmastikin opetella tietoisuutta omista tunteista tällä hetkellä, kun ne tapahtuvat. Aiemmin elettyihin tunteisiin sekoittuu muistoissa muitakin asioita.

Mieleeni tuli ”Tunneäly”-kirjasta kauan sitten lukemani viisaus:

Vanhan japanilaisen tarinan mukaan sotaisa samurai vaati kerran zen-opettajaa selittämään, mitä taivas ja helvetti tarkoittivat. Munkki kuitenkin vastasi pilkallisesti: ”Sinä olet pelkkä moukka, ei minulla ole aikaa tuollaisille.” Loukkauksesta raivostunut samurai veti miekkansa tupesta ja huusi: ”Voisin tappaa sinut palkaksi röyhkeydestäsi.”

”Tuo”, vastasi munkki tyynesti, ”on helvetti.”

Samurai, joka hämmästyi tajutessaan, kuinka osuvasti munkki oli hänen raivoaan kuvannut, rauhoittui, työnsi miekkansa tuppeen ja kiitti kumartaen munkkia tämän opetuksesta.

”Ja tuo”, munkki sanoi, ”on taivas.”

Tätä muistellessani kuulin puolisoni valituksen kauempaa mättäältä. Häntä oli alkanut ahdistaa yhtäkkinen kiireen tuntu (kello oli jo paljon) ja mustikoiden valtava määrä. Emme mitenkään ehtisi poimia edes tämän rinteen mustikoita talteen. Rauhoittelin häntä, ettei metsään jäävistä mustikoista ollut syytä ahdistua. Ja lopuksi nauroimme yhdessä sille, miten hän muutamassa sekunnissa siirtyi leppoisasta, positiivisesta olotilastaan mustikoiden aiheuttamaan ahdistukseen.

”Elämän myös kuuluu tuntua”, lisään itse zen-opettajan opetukseen.

Onnistunut epäonnistuminen

 Nepalissa ja Senegalissa asuessani pohdin usein oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisen hyötyjä. Oppimista ja kehittymistä tapahtuu epämukavuusalueella. Ja toisaalta voi usein huomata, ettei moni asia ollutkaan epämukavuusalueella, vaikka niin alkuun oletti. Epämukavuusalue myös muuttuu koko ajan – ja hyvä niin, koska sehän kertoo siitä, että voi oppia uutta.

Kuulin vastikään, miten jotkut kokeilevat samaa käytäntöä ihmissuhteissaan: ihmissuhteissa mennään epämukavuusalueelle, jotta oppisi itsestä ja toisista. Pidin tästä ajatuksesta oitis, vaikka tällaisessa toiminnassa lienee omat riskinsä. Riskeillä mietin lähinnä, jos omaa toimintaa ei osaakaan kyseenalaistaa tai tarkastella rakentavasti ja epämukavuusalue viekin omat ajatukset oppimisesta enemmän kohti toisten syyttämistä.

Me kaikki kaipaamme hyväksytyksi tulemista. Sitä, että saa olla oma itsensä. Itse yhdistän nämä ajatukset myös vapauteen. Vapaus olla sitä, mitä on, ilman pelkoa hylätyksitulemisesta ja saman antaa myös läheisilleen. Ihmissuhteissa on toki tehtävä myönnytyksiä mutta samalla niistä myös saa takaisin.

Miten epämukavuusalueelle mennään oppimaan? Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tekee jotakin, jonka tekeminen ei tunnu helpolta. Ihmissuhteisiin liittyen esimerkiksi arempi ihminen menee uusiin tilanteisiin ja pyrkii tutustumaan ihmisiin ja kontrolloiva ihminen koettaakin antaa ympärillään oleville ihmisille vapautta tehdä enemmän oman mielensä mukaan.

Mitä jos epäonnistuu? Jos arempi ihminen koetti mennä puhumaan uudelle ihmiselle, mutta ei saanutkaan sanaa suustaan? Tilannetta voisi tarkastella oppimisen kannalta. Jos kuitenkin oppi jotakin, ei se ollut epäonnistuminen, vaan lopulta onnistuminen. Kuten veljentyttäreni sanoi: ”Oot onnistunut ees jossain kun onnistuit epäonnistumaan.”

Eikö onnistumisessa olekin juuri tästä kyse: itsensä haastamisesta omalle epämukavuusalueelle, virheiden tekemisestä, oppimisesta ja kasvamisesta.

Hyvää kasvun aikaa meille kaikille!

Oi kevät!

Monen vuoden kaukomailla asumisen jälkeen olen lähes lapsenomaisesti ihmetellyt Suomen vuodenaikoja. Syksyn ja talven pimeys oli aivan ällistyttävän pimeää ja sai mielikuvitukseni laukkaamaan pimeyden konkreettisuudesta.

Mutta voi veljet tätä Suomen kevättä! En muistanut, miten kertakaikkisella yltäkylläisyydellä valo lisääntyy ja koko maailma muuttuu. Jos joulukuussa olisin mennyt nukkumaan kello neljältä iltapäivällä, kun pimeys viimeistään laskeutui, niin nyt en muista mennä lainkaan nukkumaan, kun ei aurinkokaan juuri malta mennä. Huumaannun vihreän eri sävyistä ja tervehdin Pohjois-Afrikasta tulevia muuttolintuja kuin maanmiehiäni.

Olen seurannut tiiviisti, milloin koivuihin puhkeavat lehdet. Oikeastaan olen vähän pelännyt hetkeä, jolloin koivut ovat taas kauniin vihreitä ja valkoisia yhtä aikaa. Koen tunnetta, jota lapsi syntymäpäivänsä aattona tai minä silloin, kun äitini oli tulossa käymään luonamme Nepalissa: paras on se hetki, kun kaikki kiva on juuri alkamassa, eikä yhtäkään hetkeä siitä kivasta ole vielä kulunut. Kun kiva alkaa, alkaa samalla osa ajasta mennä vääjäämättä miinusmerkille.

Vaan näinhän tapahtuu elämässä tälläkin tavallisella hetkellä. Nepalin maanjäristyksen jälkeen ystävät lohduttivat toisiaan lainaten sitaattia ”Huonot uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti. Hyvät uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti.” Sitaatti muistuttaa siitä, että hyvät ja huonot ajat menevät yhtä lailla ohi. Se muistuttaa, että huonoihin aikoihin ei tarvitse takertua, vaan voi luottaa, että parempaa tulee taas. Se muistuttaa, että hyvistä, onnellisista hetkistä on hyvä pysähtyä nauttimaan, sillä toisessa käänteessä elämä voi tarjota jotakin muuta.

Nyt mietin vilpittömästi, miksi me suomalaiset valitamme niin kovasti pimeästä ja synkästä vuodenajasta, kun toisella puolella vuotta meillä on kaikki tämä valo ja väri! Ehkä siinä säkkipimeydessä ei vaan muista, että kevätkin taas tulee, kunhan vähän jaksaa odottaa. Ihmisen muisti on lyhyt. Lisäksi vuoden päästä on jälleen tämä hetki, ettei yhtään kesäpäivää ole vielä kulunut.

Ajan johtaja

Suomi on poikkeuksellisissa oloissa. Jokaisen suomalaisen arki on muuttunut. Toiset ovat etätöiden myötä kokeneet ajan lisääntyneen ja joku on löytänyt uusia harrastuksia kotipiiristä. Moni on aktivoitunut auttamaan toisia. Toiselle ajan lisääntyminen on tarkoittanut ahdistavan yksinäisyyden lisääntymistä. Joidenkin työmäärä on entisestään kasvanut ja työn ohella tulisi aiempaa eri tavalla huolehtia lapsista tai omista vanhemmista. Ruokaa saa olla laittamassa koko ajan ja vähintään siivoamassa keittiötä. Toisella taas ei ole lounastauolla lainkaan seuraa.

Monenlaista joustavuutta vaaditaan. On totuttava uusiin tapoihin tehdä työtä, etäisyyteen ja epävarmuuteen. On totuttava erilaiseen aikaan, joka toiselle yhtäkkiä juoksee ja toiselle matelee.

Moni miettii omaa jaksamistaan.

Minuakin alkoi jossakin vaiheessa mietityttää ne päivitykset, joissa on leivottu hapanleipää ja virkattu, ”kun nyt kerrankin on aikaa”. Mikseivät nämä poikkeusolot olleet tuoneet minulle lisää aikaa? Olin pikemminkin läkähtynyt työhön ja kaikesta huolen kantamiseen. Ääripäässä ovat toisaalta ne ihmiset, jotka tekevät poikkeusoloissa äärettömän tärkeää työtä ja joiden aika myös tuskin on lisääntynyt: terveydenhuoltoalan ihmiset ja päätösten tekijät.

Miksi-kysymyksiin sisältyykin aina jonkinlainen katkera sävy. Yleensä niitä on turha jäädä murehtimaan. On parempi olla zen: ottaa se, mikä annetaan.

Päätin levätä. Olin ajatellut paahtaa töitä läpi pääsiäisen, mutta jokin muuttui, kun kollegani kertoi aikovansa pääsiäisenä silittää kissoja ja katsella narsisseja. Minäkin päätin tehdä niin. Sain lepoa ja sain itse asiassa aikaankin vaikka mitä, vaikka se oli toisarvoista.

Kun vaaditaan uutta joustavuutta ja mukautumista ehkä epämukaviinkin oloihin, ei pidä unohtaa levon merkitystä. Kun on väsynyt, on opittava lepäämään, ei luovuttamaan. Voi olla väsynyt uutisiin, työhön, arkeen, etäyhteyksiin, ahdistaviin tunteisiin. Lepää ensin. Älä luovuta.

Jopa Jumala, kaiken luoja, kehotti meitä lepäämään. Ja Hän lepäsi itsekin. Aika hyvä malli myös meille ihmisille, vai mitä.

ps. Kyllä, otsikko on napattu Eino Leinon runosta ”Kun kello seisoo”.

Koti minussa?

Heti lentokoneen portaita alas laskeutuessa se ympäröi ja täytti joka solun: tuttu ilma, tuttu tuoksu. Kathmandun tammikuun ilma on sekoitus kirpeää vuoristoilmaa, kevätaurinkoa, savua, pölyä ja tietysti – valitettavasti – ilmansaasteita. Tuttu, kotoinen tuoksu yhtä kaikki.

Kävin tammikuussa työmatkalla Nepalissa ja yllätyin, miten kotoisalta kaikki tuntui. Koin voimakkaasti tunteen kotiinpaluusta, vaikka olin varautunut siihen, että moni asia olisi tuntunut jo vieraalta ja myös siksikin, että olin matkassa ilman perhettäni.

Jäinkin miettimään, mikä tekee kodin. Kodin määritelmiä on useita, eikä olekaan yhdentekevää, miten kodin määrittelee, sillä se muodostaa tärkeän osan omaa identiteettiä. Erityisesti, jos kotiin liittää myös omat juuret ja historiaa. Koteja voi myös olla useita. On ihmisiä, jotka pelkäävät ”mistä olet kotoisin” -kysymystä, koska kokevat olevansa kotoisin niin monesta paikasta, taikka eivät pysty mainitsemaan yhtäkään, joka olisi ollut oikea koti.

Rakkaat ihmiset tekevät kodin. Tuttuus tekee kodin. Turvallisuus tekee kodin. Toisille koti on enemmän fyysinen, toisille enemmän henkinen tila. Voi myös ajatella, että koti löytyy itsestä, omasta sydämestä.

Pidän ajatuksesta, että ihmisessä on jo kaikki, koko universumi on meissä jokaisessa ja siksi kotikin löytyy omasta sydämestä. Eräs psykologiystäväni usein haastaakin pohtimaan, olisinko ja tuntisinko itseni kokonaiseksi, vaikka kaikki ulkoiset puitteet ja tärkeät asiat vietäisiin minulta pois. Harjoitus on hyvä. Mutta mielestäni näissä piilee vaara yksin pärjäämisen korostamisesta. On ehdottomasti hyvä pyrkiä rauhaan ja hyvään oloon oman itsen kanssa, mutta samaan aikaan saa ja pitääkin olla riippuvainen muista. Elämä on kuitenkin aina suhteessa muihin ja kokonaisuuteen – koko universumiin. Emme elä yksin.

Jos ajattelee, että kaiken tulee löytyä itsestä, onko silloin niin, että elämä myös päättyy itseen. Rauhallista on kuitenkin myös voida ajatella, että koti on matka. Matka, joka päättyy ehkä iankaikkiseen kotiin.