Yhdessä

Iltapäivän kuumuus alkaa pikkuhiljaa väistyä kun kävelen majapaikkaani. Kannan mukanani torilta ostamiani hedelmiä: papaijaa, mandariineja ja banaaneja. Hiekkaa on joka puolella ja koska minulla on tällä kertaa sandaalien sijasta avokkaat jalassa, narskuu hiekka joka askeleella myös kengän sisällä. Oikeammin kengät ovat täynnä hiekkaa. Ihmiset jäävät ihmettelemään menoani, moni pysähtyy sanomaan jotakin tai ainakin kyselemään kuulumisia, vaikka emme tuntisikaan. Olen pienessä maaseutukaupungissa melko keskellä Senegalia, Saharan autiomaan kainalossa.

Pian matkaani lyöttäytyy kaksi noin 10-vuotiasta tyttöä. Olen nähnyt tytöt aiemminkin. Alamme jutella. Tytöt kysyvät kaikkien perheenjäsenteni kuulumiset ja myös, missä leijonani on. He kutsuvat koiraani – Dakarin kaduilta pelastettua kulkukoiraa – leijonaksi. En osaa sanoa, johtuuko nimitys koiran väristä vai ehkä väärin kuullusta nimestä. Matka jatkuu ja tytöt näyttävät matkan varrella koulunsa ja viittilöivät kotiensa suuntaan. Tytöt kertovat, että koulua käydään ranskaksi, mutta kotona toinen heistä puhuu kahta, toinen yhtä muuta, paikallista kieltä. Jos koulussa alkaa puhua paikallisilla kielillä, käskee opettaja vaihtaa takaisin ranskaksi. ”Opettajamme on kuitenkin kiltti”, he kertovat.

Kohta puhe kääntyy tulossa oleviin Senegalin presidentinvaaleihin. Toinen tytöistä kertoo tietäväisenä, ketä kannattaa äänestää (kuulemma nykyistä presidenttiä, jonka aikana ”yhä useammalla on vettä”). Tytöt ovat kuulleet vaaleja uhkaavista ja jo tapahtuneista levottomuuksista. Vanha presidentti on nimittäin julkisesti kehottanut kannattajiaan sabotoimaan äänestyspaikkoja. ”Vanhempani aikovat kuitenkin äänestää”, sanoo toinen mietteliäästi.

Saavun majapaikkaani ja tiemme erkanevat. Mietin, miten niin toivoisin, että vaikka moni kehitys on hyvästä ja tavoittelemisen arvoista, pysyisi afrikkalainen kiireettömyys, huomaavaisuus ja vieraanvaraisuus muuttumattomana. Ja että itsekin oppisimme sitä jälleen: toisten kohtaamista ja huomaamista, elämän elämistä ja jakamista ensisijaisesti yhdessä, ei yksin.

Tammikuun tarinoita

Hihhei, niin viikot vierivät ja kuukaudet kuluvat, nyt on tietysti jo helmikuu, vaikka otsikkoon kirjoitin tammikuu ja vaikka lähes kaikki tässä olevat kuvat ovat joulukuulta. Tottahan se vanha viisaus ajan kulumisesta on. Lapsena aina oikein odotti tallipäiviä, karkkipäivää, joulua ja synttäreitä ja nykyään ei mitään ehdi odottamaan. Vaikka asioiden odottaminen onkin ihan parasta. Täytyisi alkaa nyt odottaa jotakin, mutta toisaalta on kai sittenkin ihan hyvä, ettei odota, vaan ottaa nyt tämän hetken ja päivän kerrallaan ja yrittää saada ajatukset näihin mukaan. Sillä loppujen lopuksi nämäkin hetket ovat pian muistoja ja sekoittuvat niihin liian nopeasti vieriviin viikkoihin ja vuosiin. Äh, tätäkö vanheneminen on! Tätäkö muunmuassa Eeva Kilpi on yhdessä runossaan minulle yrittänyt kertoa, vaikka en kyseistä runoa ole koskaan oikein ymmärtänyt. Kopioin sen runon tämän postauksen loppuun.

Nämä kaksi kuvaa ovat marraskuiselta Ranskan-matkaltani. Reissuni oli kaikin puolin onnistunut, vaikka sinänsä työn puolesta tilanne tukemassamme Marhabanin diakoniakeskusessa on haastava. Mutta oli ihana olla pitkästä aikaa Euroopassa ja vielä näiden ihanien kollegoiden kanssa. Ja on hieno tunne pärjätä ranskalla Ranskassa (vaikka en täydellisesti pärjääkään, mutta ehkä täydellisyys on aika monessa epäpätevä mittari). Ylläoleva kuva on oma "pieni pala taivasta"-kuvani, hetkestä, jolloin juuri ostettu talvitakki lämmitti ihanasti, Marseillen kadut tuntuivat tutuilta, kollegat odottivat keskuksella, vatsassa täydellinen café au lait ja tuore patonki ja kaikki oli hetken täydellistä. Ranskassa aina löydän teinimäisen innostuksen asioihin.

Pari seuraavaa kuvaa liitin tähän oikeastaan siksi, ettemme unohtaisi näitäkään hetkiä ja tilanteita, sillä lopultahan vuodet muistaa juuri siitä, millaisessa roolissa lapset näyttelivät koulun joulunäytelmässä taikka miten juhlittiin halloweenia tai itsenäisyyspäivää. 

Itsenäisyyspäivänä kokoonnuimme meille.

Dakarin amerikkalaisessa koulussamme juhlitaan joulua aina ajoissa ja moneen kertaan, mikä on kiva. Varsinaisessa alakoulun joulunäytelmässä Keskimmäinen oli tänä vuonna Quiz Master, joka kyseli itämaan tietäjiltä kysymyksiä ja varmisti, että nämä todella ovat viisaita itämaan tietäjiä. 

Kuopus oli puhuva lammas. Näiden kahden lampaan tanssi ja laulu oli ilmeisesti niin osuva, että heidät pyydettiin poikkeuksellisesti kokeilmaan high schoolin kevätmusikaalin koe-esiintymisiin, jos olisivat mukana Wizard of Ozin kuorossa. Koe-esiintyminen meni hyvin, mutta opettaja oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että harjoitteleminen ja esiintyminen kevätmusikaalissa olisi näin pienille liian raskasta.

Esikoinen esiintyi yläkoulun kuorossa. Kuvassa on kunkin luokan soittohetkestä ja varsinainen kuoro alkoi myöhemmin.

Olin koko viikon ennen joulua Fatickissa ja muu perhe tuli sinne perässäni, kun koulusta alkoi loma. Fatickissa parasta on aina ranta, joka on suolainen ja hiljainen. Teimme sinne taas tulen, paistoimme lettuja ja joimme glögiä ja hengitimme Afrikan pimeää yötä.

Joululoman vietimme tänä vuonna aivan poikkeuksellisesti reissaamatta minnekään kauemmas. Tämä päätös oli kovin hyvä! Ensinnäkin, kaikki tuntui rauhalliselta. Toisekseen, löysimme Senegalista kaksi mahtavaa uutta paikkaa. (Meille "reissaamiseksi" ei siis lasketa tällaisia reissuja, joissa ei nyt esimerkiksi tarvitse hakea viisumeja. Hah. Mutta totuus on toki se, ettemme perheenä ole oikein paikallaan pysyvää sorttia - on se varmaan huomattukin tässä - ja olemme mahtava tiimi ja parhaimmillamme reissussa, uuden äärellä.) Päätös pysyä Senegalissa oli toki myös ekologinen. Jos turhaa lentämistä voi välttää, niin kyllä sitä myös pitää välttää.

Nämä kuvat ovat vuoden 2018 viimeisiä hetkiä:

Vuosi 2019 alkoi ratsastuksella läpi Senegalin kylien, merenrannan ja baobab-metsien. En ehkä osaa kuvitella kovin paljon onnellisempaa hetkeä kuin baobabien ihastelu hevosen selästä, molempien tytärteni viuhuvat poninhännät edessäni, pöllyävä hiekka, laskeva aurinko, rauhallinen mieli, ja tietysti, kotona odottava muu perhe.

Baobabit ovat kyllä niin mainioita. Tässä kukkiva yksilö. Ja tämä siis kukkii ilman lehtiä, eikö ole aika erikoista. Baobabit muistuttavat meitä siitä, että jokainen saa löytää elämässä ihan oman tyylinsä, tiensä ja tapansa kukkia ja loistaa - älköömme olko esteinä kenellekään.

Loma jatkui toiseen paikkaan, jossa päästiin muunmuassa kalastamaan. Nauratin purtilomme kuljettajaa (kapteenia? kuka se nyt on, joka ohjaa näitä veneitä, tai laivoja, mitä nämä nyt ovatkaan) sanomalla, että olen porukan ainoa, joka ei ehkä niin toivo kovia aaltoja tai menoa tosi kauas rannasta.

Allaolevassa kuvassa Keskimmäinen ja pyydystämänsä lotte. Saimme aika monta isoa lottea ja pari muuta kalaa. Aina mietin kalastamisen eettisyyttä ja ekologisuutta, mutta oli kyllä aika hienoa, että pidimme kaikki pyytämämme kalat ja niistä kokattiin meille saman päivän illallinen.

Oikeastaan pitäisi ehkä perua puheet niistä onnellisista hetkistä ja valita sittenkin onnellisimmaksi hetkeksi tämä: iltahölkkä rannalla auringonlaskussa tämän miehen kanssa.

<3

Mutta onnellisimmaksi hetkeksi voisi yhtä hyvin valita kärryajelut Kuopuksen ja Sanghu-nimisen humman kanssa. Tämä ranta oli päättymätön, hiljainen, vesi turkoosinväristä. Oikeastaan tätä hetkeä kuvaamaan täytyy valita sittenkin vain yksi sana: vapaus.

Sanghun kanssa seikkailimme myös kylien läpi. Miten hauskaa oli katsella kylien ihmisten touhuja hevoskärryn kyydistä!

Tammikuussa koitti tietysti myös paluu arkeen ja Dakariin. Yhtenä sunnuntaina kävelimme Dakarin majakan ympäristössä, jyrkän kallion laella. Tuuli oli navakka ja porottava aurinko ilman mitään varjoa uuvuttava, mutta näkymät mahtavat. Luonnossa aina ajatuskin luistaa paremmin ja elämä näyttäytyy kirkkaampana.

Yleisesti ottaen olemme tässä blogissa kertoneet hyvin vähän itse työstä (ainakin täältä Länsi-Afrikasta, Nepalista tuli kerrottua enemmän), enkä nytkään ala tässä työtehtäviä sen enempää avaamaan, mutta liitän tähän pari kuvaa viime viikolta Fatickista. Kuvat ovat Fatickin uuden kirkkorakennuksen tontilta, jossa rakennustyöt on nyt lähteneet käyntiin. Pidän näiden kuvien tunnelmasta ja toivosta, joka niissä elää!

Sitten vielä se Eeva Kilven runo:

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.
Ja että suurin osa on olemattomuutta
ja tämä rahtu, elämä, vain kontrasti sille.
Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä.
Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta.
Mutta että sai kokea sen,
että voi lukea sen,
että voi laulaa sen ja kirjoittaa,
että sai maalata sen ja soittaa,
että sai tanssia ja valokuvata,
että sai näytellä sitä, itkeä sitä
ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,
ja että se koski niin,
ja että sitä inhosi ja vihasi
ja että siitä luopuminen kammottaa niin,
synnyttää sellaisen autiuden
ja että suru” 

Istumista

”Mitä sä teet?” “Istun.” ”Ai venytteletkö sä?” ”No ei kun mä vaan istun!”

Ylläoleva vuoropuhelu käytiin minun ja puolisoni välillä kun satuin jäämään hetkeksi istumaan vaikka tarkoitukseni oli ollut tehdä muuta. Niin, yleensä en vain istu. Jos tulee yllättäviä hetkiä, jolloin joutuu odottamaan, alkaa heti tehdä jotakin. Ainakin heti tulee mieleen kaivaa puhelin ja vastata johonkin sähköpostiin. Tai voisi lukea laukussa mukana kulkevat työpaperit, jotka odottavat hetkeä, kun yhtäkkiä ei ole muuta tekemistä.

Afrikkalaiset osaavat tämän paremmin. Heidän mielestään ihmisen ei aina tarvitse olla tehokas ja puuhata jotakin. Voi istua ja olla. Kukaan ei hermostu odottamisesta. Aika ei ole jotakin, jota vastaan taistellaan ja jonka kulumista mitataan, vaan se vain on. Tässä ja nyt. Aina täällä mietin, miten – liikennettä lukuunottamatta – elämän tempo on rauhallinen. Itse olen se, joka hikipäässä säntäilee paikasta toiseen, kun muut seuraavat ja ihmettelevät.

Ihmiset istuvat kadun varsilla sen näköisinä, että heillä on syli täynnä aikaa. Maaseutukylissä istutaan varjossa puun alla ja puidaan kylän tapahtumia. Aina on aikaa vaihtaa kuulumisia.

Asiassa on tietenkin toinenkin puoli. Yleensä vain miehet istuvat puiden alla. Naiset ovat kotona tai pellolla tekemässä töitä. Heillä on paljon velvollisuuksia ja vain vähän oikeuksia. Lisäksi yleisesti ottaen ajatus ajankäytön suunnittelusta on vieras, mikä toki tuo tullessaan sen, ettei aina tietyssä aikatalussa päästä haluttuun lopputulokseen. Kollegani kuvasi kerran tilannetta siten, että Afrikassa on tietoa ja taitoa, mutta ei koordinointikykyä.

Silti esimerkiksi kaikkia vastuita harteillaan kantavia naisia voi harvoin kuvailla kiireisiksi. Ei ajatella olevan kuluvaa aikaa, jota pitäisi tavoitella. Elämä tapahtuu tässä hetkessä ja se otetaan, mikä annetaan. Miten siihen tilaan pääsisi?

Luulen, että aika pitäisi löytyä itsestä. Jos tiedostaa, mitä tekee, aika ei ”vain kulu”. Silloin voi istua ja vain istua, koska juuri nyt on hyvä niin.

Perhe

My family,

My everything,
My why,
My anything,
My because.

Kärsivällisyyttä

Hölkkään eukalyptuspuiden ja graffitein koristellun muurin välistä. Neljänsadan metrin lenkillä pääsee vajaa puolet matkasta nauttimaan tästä kohdasta, lempikohdastani. Lenkin ehtii puolen tunnin hölkän aikana kiertää monta kertaa. Lämpömittari näyttää yhä reilusti yli kolmeakymmentä.

Täällä löydän rauhan. Ravaan kierrosta ympäri ja nautin eukalyptuksista ja graffiteista aina kun niiden kohdalle osun.

Kahdeksan vuotta sitten Suomen metsissä hengitellessäni en ehkä olisi arvannut, miten kymmenen eukalyptuspuuta voi tuoda rauhoittavan luontokokemuksen, jonka tuoman energian turvin jaksaa taas työtä ja arkea. Olisin varmasti ajatellut sen olevan miltei mahdotonta. Eihän kymmenen puuta metsää tee!

Ihminen kuitenkin sopeutuu. En nyt kehota ketään sopeutumaan epäkohtiin hampaat irvessä vaan ehkä päinvastoin: muutos on usein hyväksi, vaikka tie ei olisi helppo. Mutta toisinaan voi löytää levon myös siitä, että luottaa itseensä ja siihen, että sopeutuu. Luottamuksen lisäksi tarvitaan kärsivällisyyttä.

Ihminen pärjää ja löytää keinon selviytyä uskomattoman vaikeissakin olosuhteissa. Mietin niitä tarinoita, kun pitkästä vankeusjaksosta selvinneet kertovat pärjänneensä vaikkapa sen voimalla, että näkivät palan taivasta ikkunan raosta pari tuntia päivässä. Selviäisinkö itse? Jaksaisinko uskoa, luottaa, odottaa kärsivällisesti? Saisinko iloa ja voimaa pienestä palasta sinistä taivasta?

Vaarini antoi minulle yhden kasvatusohjeen lapsiani ajatellen: opeta heidät kärsivällisiksi. Siinä on nykymaailmassa haastetta. Luin juuri, että jopa kirjan lukeminen katsotaan nykynuorille kärsivällisyysharjoitukseksi, loppuratkaisua varten kun joutuu lukemaan koko kirjan.

Olenko sitten itse saavuttanut jotakin sillä, että kymmenen puuta riittää? Olenko tämän luontokokemukseen liittyvän kärsivällisyyspolun maalissa? Ainakin olen tajunnut sopeutuvani. Kaikkea (jos mitään) ympärillä ei tarvitse muuttaa, vaan voi vastaanottaa annetut asiat ja tehdä niistä hyvän. Olla kiitollinen, jos saakin enemmän.

Mille listalle haluaisin?

Kokemus elämän mielekkyydestä syntyy muunmuassa siitä, että elää omien arvojensa mukaista elämää. Huomasin tuoreen listan Suomen eniten tienaavista ja aloin spontaanisti miettiä, millaisella listalla toivoisin olevani.

Millä listalla toivoisit oman nimesi keikkuvan? Päästä mielikuvituksesi valloilleen, äläkä mieti, että tällainen lista (kuten Suomen 1000 suurituloisinta) tulisi välttämättä olla olemassa. Toki se myös saa olla!

Harjoitus oli itse asiassa aika antoisa! Vaikka ensimmäisinä mieleeni tulevat listat olivat ehkä vähän naiiveja, kertovat ne kuitenkin aika paljon minusta. Toivoisin nimeni olevan esimerkiksi viisaimpien äitien listalla sekä maailmaa oikeudenmukaisemmaksi muuttaneiden listalla.

Joka tapauksessa on hyvä pohtia, elääkö elämäänsä omien arvojen mukaisesti. Uskallan väittää, että yksikin konkreettinen teko kohti omien arvojen mukaista elämää lisää onnellisuutta.

Kysyin asiaa senegalilaiselta ystävältäni. Hän vastasi muitta mutkitta haluavansa olla listalla, jossa ovat ”hyvät ihmiset”.

Ihmiset, joita on kohdannut suuri onnettomuus, sanovat usein onnettomuuden laittaneen oman arvomaailman uuteen uskoon. Ehkä oman kuolevaisuuden tajuamisessa kohtaa itsensä. Tajuaa, ettei kukaan elä täällä ikuisesti ja siksi ulkopuolelta tulevien paineiden perässä juokseminen on ajanhukkaa.

Kehitysmaassa eläessä on omista valinnoista otettava eri tavalla vastuuta kuin Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa joku muu on todennäköisesti ajatellut asioita puolestani. Hyvä niin, mutta peräänkuulutan silti asioiden kyseenalaistamista. Eräs paluumuuttaja totesi kerran, ettei enää Suomessa suhtautunut elämäänsä ja valintoihinsa niin kriittisesti kuin ulkomailla, koska ajatus siitä, että ”näin on vain tapana tehdä” ohjasi hänen valintojaan. Hän päätyikin pian sellaisen suorittamisen oravanpyörään, jossa ei halunnut olla.

Omien arvojen pitäisi loppujen lopuksi olla niitä oman elämän suunnannäyttäjiä. Jos omia valintoja ei tule pohtineeksi, hautautuvat arvot helposti kaiken pään sisäisen sälän alle.

Kuva-arvoitus

Allaolevassa kuvassa on tyypillinen sunnuntai-iltapäivän hetki, jolloin olemme menossa koululle urheilemaan.

Arvoitus:
Onko Heikki pukeutunut kilttiin?

:D

Terveisiä melkein Brasiliasta

Muistatteko baobab-puun, jota olen joskus kuvaillut lempikohdakseni Senegalissa?

Nyt puussa on sadekauden jälkeen lehdet! En voi olla hymyilemättä joka kerta kun ajan sen ohi. Mikä tapahtuu usein, kiitos lukuisten työmatkojen.

Lokakuu

Huhtikuu

Syksyn arki on sujunut kiireisesti ja olen pohtinut paljon omia rajojani, jaksamista, joustamista, sopeutumista, mukavuutta. Mihin kaikkeen tulee taipua ja miten niinsanotut rajat määräytyvät. Kaikki olemme erilaisia. Mutta miten käy ihmisen, jolle jaksaminen ja rajat - ja kaikki - on suhteellista. Joka ajattelee, ettei ole oikeutta valittaa, koska huomennahan asiat voivat oikeasti vaikka ollakin huonosti. Ja miksi niin usein kokee paineita olla jonkinlainen, tietynlainen.  Jos itse luo omat vaatimukset, niin eikö niistä pitäisi itse myös päästä eroon. Siskoni sanoo usein, että kaikki toivovat vain tulevansa hyväksytyiksi juuri sellaisina kuin ovat. Se on kyllä ihan totta. Toivoisin osaltani voivani edistää sitä läheisteni ja kaikkien ihmisten kohdalla, ja ehkäpä minun tulisi aloittaa itsestäni. Ah, elämä. Ainakin pystyn ajattelemaan - vaikka rajat olisivatkin sumentuneet - ja olen kiitollinen siitä!

Saimme lokakuussa isoveljeni perheen tänne kylään ja oli virkistävää viettää aikaa heidän kanssaan, kuulla nuorten juttuja ja vaihtaa ajatuksia Suomen ja Senegalin elämän eroista ja yhtäläisyyksistä. Otimme toisistamme kuvia Atlantin rannalla, jolloin isoveljeni totesi meidän olevan "melkein Brasilian edessä". Jäin jälleen miettimään asioiden riippuvan siitä, mistä niitä katsoo. Työelämässä käytetään käsitettä "tulokulma".

Kannattaa siis miettiä, minkä tulokulman valitsee. Olen aina kuvitellut olevani ajan tasalla omista tulokulmistani, mutta viime aikoina olen kuitenkin jäänyt pohtimaan, olenko sittenkin omien ajatusteni ja omien paineideni vanki (Indican "Linnansa vanki"-laulun sanoin).

Täällä Senegalissa joutuu lähes päivittäin tilanteisiin, jolloin oma asenne on paitsi valittava, on se myös ratkaisevan tärkeä. Olen siis ainakin harjoitellut tätä asiaa! (Viimeisin tilanne taisi olla se, kun poliisi pysäytti minut ja takavarikoi ajokorttini täysin keksityin perustein ja vaati sitten maksua itselleen. Ollako siinä sitten luova, kuten pitäisi, vai lukitako ajattelu siihen, ettei näin voi tehdä, tämä on epäreilua!)

Tulokulma voi olla aamuaurinko, taivaan värit ja "joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa".

Tulokulma voi olla aamukahvi tai koirannenä. Tai jopa molemmat. Tai se voi olla uima-allas, lämmin vesi tai aamun lempeä lämpö.

Tulokulmaksi voi ottaa myös työn ja onnistumisen hetket.

Hyvä tulokulma ovat senegalilaiset naiset ja heidän sitkeys. Ruoka on tietysti aina hyvä tulokulma, varsinkin yhdessä jaettu ruoka.

Tulokulmana toimivat myös pienet, hauskat hetket, kuten vesimelonin ostaminen hedelmäkojusta. Hauskaa on myös huomata, miten juuri vaikkapa Kuopus pärjää ranskalla!

Nojaa, ehkä se riittää tulokulmista. Dakarin liikenneruuhkiin en osaa valita kovin luovia tulokulmia.

Kuopus oli piirtänyt koulussa liiduilla "kodin". Ohitsekiitävän hetken kuvittelin siinä olevan ehkä suomalaista metsää. Kävin katsomassa. Koti oli Nepalin vuoret, Himalaja. <3 Huh. Suomalaisuus, missä lienet.

Näiden ihmisten kanssa ei synkkää hetkeä tullut <3 Kiitollinen mieli yhteisestä ajasta ja onnellinen suvusta ja ystävistä!

Kokeiltiin surffaamistakin!

 Dakar on kaunis. Kun muistaa oikean tulokulman. :)

Jälkikirjoitus: Juuri eilen oli koululla vanhempi-opettaja-tapaamiset ja sen jälkeen Harvest Fest. Kaikista kolmesta lapsestamme  ja heidän koulumenestyksestään ym ei voi olla muuta kuin suunnattoman ylpeä. Sanon tämän siksi, että nämä pohdinnat omasta olemisesta ja elämästä liittyvät siis yksinomaan minuun. 

Oi kulttuuri, kulttuuri

Kansainvälisessä koulussa sen huomaa, kulttuurien kirjon. Stereotyyppejä mukaellen amerikkalaiset haluavat testata lapsia kaikessa koko ajan, britit toivovat kilpailuhenkisyyttä ja kykyjen mukaisia tasoryhmiä, korealaiset tahtovat enemmän työtä ja kotitehtäviä sekä lisää toistoa ja ranskalaiset vannovat yhä ulkoaoppimiseen. Minä, suomalaisena, toivon ennen kaikkea kannustavaa ja oppimaan innostavaa ilmapiiriä, jonka jälkeen uskon oppimisen tapahtuvan lähes luonnostaan.

Kulttuurierot ovat mielenkiintoisia, mutta samaan aikaan olen väsynyt siihen, miten epäkohtia selitetään kulttuurilla, jotta niihin ei tarvitse puuttua. Niin lasten väsymiseen liiallisiin koulutehtäviin kuin maassa tapahtuvaan korruptioon esitetään selitykseksi kulttuuria. Aggressiivisen keskustelutyylin katsotaan kuuluvan kulttuuriin samoin kuin tiettyjen ihmisryhmien sortamisen.

Toki ne kulttuuriin kuuluvatkin. Mutta miksi niin usein ajattelemme, ettei kulttuuria koskaan saisi muuttaa? Kiteytyykö tässä ihmisen perustarve vastustaa muutosta ja kulttuuri on se viimeinen, joka saisi muuttua? Vaikka samalla tiedämme, että kulttuurit ovat joka tapauksessa jatkuvan muutoksen tilassa.

Minusta me suomalaiset voimme tässä hieman kehua itseämme. Kaukaa katsottuna näen, että Suomessa pystytään muuttamaan totuttuja tapoja, jos uudet tavat nähdään paremmiksi. Omaa toimintaa voidaan arvioida (kriittisyyden taidamme osata kehumista paremmin!). Me suomalaiset harvoin kätkeydymme sen taakse, että ”no kun kulttuuri on tämä”; päinvastoin niistä kulttuurimme huonoista puolista laskemme itse leikkiä.

Suomessa ehkä oman kulttuurin tuntemus ja arvostus on löyhempää. Kaikki kuitenkin perustuu oman pohjan tuntemiselle ja sen jälkeen avoimuudelle ja dialogille. Ei mustavalkoiselle oikealle ja väärälle tai oikeassa olemiseen ja väärässä olemiseen. Kriittiselle, rakentavalle keskustelulle siitä, mitä haluamme säilyttää ja ylläpitää ja mistä ehkä voisimme päästää irti tai kokeilla uutta toimintatapaa.

Uutta ajattelua kannattaa sysätä liikkeelle, niin omassa kuin vieraassakin kulttuurissa. Näkökulman muuttaminen on yleensä mahdollisuus.

Kesämuistoja

[Tämä teksti on kirjoitettu elokuussa.]

Kuluneeseen kesään kuului...

Kavionkopsetta ja kipeytyneitä lihaksia, mahtavia maisemia Espanjan Pyreneillä ja Tansanian Kilimanjarolla, junia ja junalakkoja Espanjan ja Ranskan rajalla (ja oman, 17 vuoden takaisen interrailin muistelemista!), sangriaa Barcelonassa. Espanjan luontoa; kukkivia kaktuksia ja havupuita, merta, kukkuloita. Päiviä, jolloin lähes pysähtymättä kävelimme eurooppalaisia kaupunkeja ristiin rastiin ja hengästyimme, emme kävelystä, vaan kaikesta meitä ympäröivästä. Tuoretta patonkia ja kahvia ranskalaisessa asunnossa Marseillessa, joka voisi hyvinkin olla ranskalainen unelmakotini, lämminhenkisiä juhlia ja onnistumisen iloa ranskalla pärjäämisestä, yhdessäoloa ranskalaisten kollegoiden kanssa, turkoosinsinistä merivettä ja kimaltavaa auringonpaistetta. Marseillen graffitteja ja Senegalin kannattamista katukatsomoissa rumpujen säestyksellä, kauniita kirkkoja, elokuvia ja popcornia, ostoskeskuksissa eksymistä.

Matkoja Senegalissa, Fatickin kuumuutta, iltoja rannalla, jossa ei ole ketään muita, suolavettä, hiekkaa, nuotioita. Afrikan iltoja, heinäsirkkojen siritystä. Tietokone jatkuvasti olkalaukussa. Työtä.

Juurimatka.

Ystäviä Etiopiassa ja Tansaniassa, vottia, Etiopian vuoria ja kukkuloita, valkoisia koristeltuja huiveja, sydämen pakahduttavia muistoja, kokouspöytäkirjoja neljänkymmenen vuoden takaa. Isäni nimi, äiti, isoveli ja isosisko, perheemme historiaa Itä-Afrikassa, lämmön ja haikeuden läikähdys. Melkein vapisevat käteni pölyisten kansioiden, keltaisena rapisevien paperipinojen äärellä. Maisemat, joita myös vanhempani ovat katsoneet. Huoneet, joissa he ovat hengittäneet. Voisinpa kaapata isäni ajatukset päähäni juuri nyt tai äitini tunteet sydämeeni. Häilyvä, voimakas, mutta myös aina katoava tunne tuttuudesta ja juuri tänne kuulumisesta (Etiopiaa enemmän Tansaniassa). Lapsilla vastaavat läikähdykset Etiopian ja Nepalin samanlaisuudesta. Kotiapulainen, jota kaikki kapsahtivat heti halaamaan, koska "hän on aivan niinkuin meiän Dilu-didi!" Ihmisten ystävällisyys, avuliaisuus, kollegoideni avoimuus.

Etuoikeutettu, pakahduttava olo: miksi minä saan kokea tämän kaiken, omat tunteet eivät enää riitä kokemaan kaikkea!

Tansanian-koti neljän kissan ja koiran kanssa, villasukat ja kuuma tee, Kilimanjaro, jota emme ensin uskoneet todeksi. Tuttuus, helppous, iloisuus. Aika ajatella ajatukset loppuun. Yllättävissä tilanteissa pinnalle pursuavat tunteet. Ratsastusvaellus Kilimanjarolla suurilla safarihevosilla. Luonto, kauneus. Isän haudan etsiminen, löytäminen, kunnostaminen. Olen ollut isäni haudalla 1982, 1991, 2005 ja 2018. Historia. Kiitollisuus. Ystävät, vanhat tutut (vaikka kaikkia emme harmikseni löytäneetkään), kokemusten jakaminen sisarusteni ja äitini kanssa Suomeen. Arusha Meru-vuoren juurella. Lyhyet hetket Heikin kanssa, kun hoidimme asioita kaksin ja päätimmekin lopuksi käydä juomassa yhdet siiderit ruokakaupan viereisessä ravintolassa. Elämä pysähtyi hetkeksi. Lasten olemisen helppous, he olivat Tansaniassa kuin kotonaan ja me koimme erilaista vapautta. Nepalin-ystävät, erityisesti Kuopuksen ilo vanhasta Bestiksestä ja leikkien ja touhujen jatkumisesta juuri siitä, mihin ne kaksi vuotta sitten Kathmandussa jäivät. Yhteinen safari, uskomattomat maisemat ja eläimet. Alan tulla vanhaksi kun en enää jaksaisi kytätä leopardeja puista vaan huokailisin vain maisemia ja puita sekä, tietysti, seeproja. Illat kahden peiton alla kirjan kanssa. Pitkä kävely ystävän kanssa, kahvihetki, naurua. Banaanipuut, maiseman tuttuus.

Yhteenkuuluminen, keveys, maailman ahdistus hetkeksi poissa.

**

Olemme taas takaisin keltaisessa Senegalissa ja työn ja arjen touhussa. Heikillä on uudet työvastuut toistaiseksi vielä vanhojen lisänä: Länsi-Afrikan ja Ranskan työn aluepäällikkyys. Viime kevääseen verrattuna meitä on täällä kolme vähemmän. Aamuisin ei siis tarvitse ainakaan pähkäillä, mitä tekisi. Lapset ovat tyytyväisiä koulun alkamisesta. Erityisesti Keskimmäisellä on tänä vuonna huippukiva opettaja, mistä iloitsemme todella paljon. Hän kun ehkä joutui kovimmalle vaihdossa brittikoulusta amerikkalaiseen, lähinnä siis opetustyylin muuttumisen vuoksi. Esikoisella on omat menot ja touhut ja harrastukset ajoittuvat iltaan, niin, ettei hän juuri kotona ehdi loikoilla. Esikoinen ja Kuopus aloittivat myös molemmat uintijoukkueessa ja molemmat vaikuttavat nauttivan siitä. Olen niin iloinen siitä, että he uskaltavat mennä ja kokeilla uusia asioita, vaikka joutuvat pärjäämään ranskalla.

Maailmankansalaiset.

Olen alusta alkaen pitänyt Senegalia ruskeana ja sinisenä. Oikeastaan Senegal on kuitenkin ennen kaikkea keltainen. Hiekka on punaista ja keltaista, aurinko loistaa keltaisena kuin mangot. Hetki illalla ennen auringonlaskua on keltaisen oranssi.

Kaikki hyvin. I am here only.

Muutamia kuvamuistoja.
Etiopia:

Tansania:

Apparently this is us :D

V. 2018

V. 1982

Senegal: