Oi kevät!

Monen vuoden kaukomailla asumisen jälkeen olen lähes lapsenomaisesti ihmetellyt Suomen vuodenaikoja. Syksyn ja talven pimeys oli aivan ällistyttävän pimeää ja sai mielikuvitukseni laukkaamaan pimeyden konkreettisuudesta.

Mutta voi veljet tätä Suomen kevättä! En muistanut, miten kertakaikkisella yltäkylläisyydellä valo lisääntyy ja koko maailma muuttuu. Jos joulukuussa olisin mennyt nukkumaan kello neljältä iltapäivällä, kun pimeys viimeistään laskeutui, niin nyt en muista mennä lainkaan nukkumaan, kun ei aurinkokaan juuri malta mennä. Huumaannun vihreän eri sävyistä ja tervehdin Pohjois-Afrikasta tulevia muuttolintuja kuin maanmiehiäni.

Olen seurannut tiiviisti, milloin koivuihin puhkeavat lehdet. Oikeastaan olen vähän pelännyt hetkeä, jolloin koivut ovat taas kauniin vihreitä ja valkoisia yhtä aikaa. Koen tunnetta, jota lapsi syntymäpäivänsä aattona tai minä silloin, kun äitini oli tulossa käymään luonamme Nepalissa: paras on se hetki, kun kaikki kiva on juuri alkamassa, eikä yhtäkään hetkeä siitä kivasta ole vielä kulunut. Kun kiva alkaa, alkaa samalla osa ajasta mennä vääjäämättä miinusmerkille.

Vaan näinhän tapahtuu elämässä tälläkin tavallisella hetkellä. Nepalin maanjäristyksen jälkeen ystävät lohduttivat toisiaan lainaten sitaattia ”Huonot uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti. Hyvät uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti.” Sitaatti muistuttaa siitä, että hyvät ja huonot ajat menevät yhtä lailla ohi. Se muistuttaa, että huonoihin aikoihin ei tarvitse takertua, vaan voi luottaa, että parempaa tulee taas. Se muistuttaa, että hyvistä, onnellisista hetkistä on hyvä pysähtyä nauttimaan, sillä toisessa käänteessä elämä voi tarjota jotakin muuta.

Nyt mietin vilpittömästi, miksi me suomalaiset valitamme niin kovasti pimeästä ja synkästä vuodenajasta, kun toisella puolella vuotta meillä on kaikki tämä valo ja väri! Ehkä siinä säkkipimeydessä ei vaan muista, että kevätkin taas tulee, kunhan vähän jaksaa odottaa. Ihmisen muisti on lyhyt. Lisäksi vuoden päästä on jälleen tämä hetki, ettei yhtään kesäpäivää ole vielä kulunut.

Ajan johtaja

Suomi on poikkeuksellisissa oloissa. Jokaisen suomalaisen arki on muuttunut. Toiset ovat etätöiden myötä kokeneet ajan lisääntyneen ja joku on löytänyt uusia harrastuksia kotipiiristä. Moni on aktivoitunut auttamaan toisia. Toiselle ajan lisääntyminen on tarkoittanut ahdistavan yksinäisyyden lisääntymistä. Joidenkin työmäärä on entisestään kasvanut ja työn ohella tulisi aiempaa eri tavalla huolehtia lapsista tai omista vanhemmista. Ruokaa saa olla laittamassa koko ajan ja vähintään siivoamassa keittiötä. Toisella taas ei ole lounastauolla lainkaan seuraa.

Monenlaista joustavuutta vaaditaan. On totuttava uusiin tapoihin tehdä työtä, etäisyyteen ja epävarmuuteen. On totuttava erilaiseen aikaan, joka toiselle yhtäkkiä juoksee ja toiselle matelee.

Moni miettii omaa jaksamistaan.

Minuakin alkoi jossakin vaiheessa mietityttää ne päivitykset, joissa on leivottu hapanleipää ja virkattu, ”kun nyt kerrankin on aikaa”. Mikseivät nämä poikkeusolot olleet tuoneet minulle lisää aikaa? Olin pikemminkin läkähtynyt työhön ja kaikesta huolen kantamiseen. Ääripäässä ovat toisaalta ne ihmiset, jotka tekevät poikkeusoloissa äärettömän tärkeää työtä ja joiden aika myös tuskin on lisääntynyt: terveydenhuoltoalan ihmiset ja päätösten tekijät.

Miksi-kysymyksiin sisältyykin aina jonkinlainen katkera sävy. Yleensä niitä on turha jäädä murehtimaan. On parempi olla zen: ottaa se, mikä annetaan.

Päätin levätä. Olin ajatellut paahtaa töitä läpi pääsiäisen, mutta jokin muuttui, kun kollegani kertoi aikovansa pääsiäisenä silittää kissoja ja katsella narsisseja. Minäkin päätin tehdä niin. Sain lepoa ja sain itse asiassa aikaankin vaikka mitä, vaikka se oli toisarvoista.

Kun vaaditaan uutta joustavuutta ja mukautumista ehkä epämukaviinkin oloihin, ei pidä unohtaa levon merkitystä. Kun on väsynyt, on opittava lepäämään, ei luovuttamaan. Voi olla väsynyt uutisiin, työhön, arkeen, etäyhteyksiin, ahdistaviin tunteisiin. Lepää ensin. Älä luovuta.

Jopa Jumala, kaiken luoja, kehotti meitä lepäämään. Ja Hän lepäsi itsekin. Aika hyvä malli myös meille ihmisille, vai mitä.

ps. Kyllä, otsikko on napattu Eino Leinon runosta ”Kun kello seisoo”.

Koti minussa?

Heti lentokoneen portaita alas laskeutuessa se ympäröi ja täytti joka solun: tuttu ilma, tuttu tuoksu. Kathmandun tammikuun ilma on sekoitus kirpeää vuoristoilmaa, kevätaurinkoa, savua, pölyä ja tietysti – valitettavasti – ilmansaasteita. Tuttu, kotoinen tuoksu yhtä kaikki.

Kävin tammikuussa työmatkalla Nepalissa ja yllätyin, miten kotoisalta kaikki tuntui. Koin voimakkaasti tunteen kotiinpaluusta, vaikka olin varautunut siihen, että moni asia olisi tuntunut jo vieraalta ja myös siksikin, että olin matkassa ilman perhettäni.

Jäinkin miettimään, mikä tekee kodin. Kodin määritelmiä on useita, eikä olekaan yhdentekevää, miten kodin määrittelee, sillä se muodostaa tärkeän osan omaa identiteettiä. Erityisesti, jos kotiin liittää myös omat juuret ja historiaa. Koteja voi myös olla useita. On ihmisiä, jotka pelkäävät ”mistä olet kotoisin” -kysymystä, koska kokevat olevansa kotoisin niin monesta paikasta, taikka eivät pysty mainitsemaan yhtäkään, joka olisi ollut oikea koti.

Rakkaat ihmiset tekevät kodin. Tuttuus tekee kodin. Turvallisuus tekee kodin. Toisille koti on enemmän fyysinen, toisille enemmän henkinen tila. Voi myös ajatella, että koti löytyy itsestä, omasta sydämestä.

Pidän ajatuksesta, että ihmisessä on jo kaikki, koko universumi on meissä jokaisessa ja siksi kotikin löytyy omasta sydämestä. Eräs psykologiystäväni usein haastaakin pohtimaan, olisinko ja tuntisinko itseni kokonaiseksi, vaikka kaikki ulkoiset puitteet ja tärkeät asiat vietäisiin minulta pois. Harjoitus on hyvä. Mutta mielestäni näissä piilee vaara yksin pärjäämisen korostamisesta. On ehdottomasti hyvä pyrkiä rauhaan ja hyvään oloon oman itsen kanssa, mutta samaan aikaan saa ja pitääkin olla riippuvainen muista. Elämä on kuitenkin aina suhteessa muihin ja kokonaisuuteen – koko universumiin. Emme elä yksin.

Jos ajattelee, että kaiken tulee löytyä itsestä, onko silloin niin, että elämä myös päättyy itseen. Rauhallista on kuitenkin myös voida ajatella, että koti on matka. Matka, joka päättyy ehkä iankaikkiseen kotiin.

Päähenkilö

Astiat käyttöön suoraan tiskikoneesta ja puhtaat vaatteet päälle pyykkinarulta. Onko huonoa arjen hallintaa, jos astiat ja vaatteet eivät välissä käy puhtaina ja viikattuina kaapissa vai onko ajankäyttö päinvastoin silloin tehokkaampaa? Tein merkintöjä kalenteriin tammikuulle ja hätkähdin, miten täynnä tammikuun päivät jo kalenterin mukaan olivat ja merkinnät jatkuivat melko pitkälle kevääseen. Jäin jälleen pohtimaan samaa kysymystä: olenko onnistunut tehokkaasti suunnittelemaan tulevan kevään vai olenko tehnyt itsestäni turhan kiireisen jättämättä aikaa luovuudelle ja sattumanvaraisille muutoksille?

Rakastan afrikkalaisen perinteen mukaista aikakäsitystä, jossa aika ei ole lineaarisesti edessä ja takana, vaan ympärillämme. Silloin aikaa ja sen käytön tehokkuutta ei tarvitse mitata, vaan aika vain on. Meitä varten.

Eihän tuohon tilaan tahdo päästä, kun kalenteri täyttyy deadlineista ja tiskikone jää tyhjentämättä. Mutta joskus voi auttaa ajatus siitä, että olemme oman elämämme pääesiintyjiä, mutta emme käsikirjoittajia. Minusta on helpottavaa katsoa hieman ahdistavan täyttä kalenteria sillä ajatuksella, että tässä on minun elämäni kevään 2020 jonkinlainen luonnos, jonka mukaan elämääni ”näyttelen”, mutta joku muu sen lopullisen näytelmän kulun kuitenkin käsikirjoittaa. Tässä häärään kuin ahkera muurahainen, mutta lopulta en elämän kulkuun voi vaikuttaa.

Vaikka kuinka suunnittelisin päivät tehokkaiksi, en ehkä saakaan niin paljoa aikaan kuin haluaisin - ja toisin päin. On hyvä antaa käsikirjoittajalle tilaa. Tämä ajatus auttaa pääsemään hieman lähemmäksi sitä, että aika on ympärillämme eikä sen käyttöä tarvitse mitata.

Elämän käsikirjoittajaa voi oman vakaumuksen mukaan ajatella Jumalana tai Sattumana, mutta yhtä kaikki se vaikuttaa emmekä voi joka asiaa elämäämme suunnitella. Ja toisaalta itsensä ajatteleminen oman elämän päähenkilönä voi olla sivurooliin tottuneelle voimaannuttavaa.

Kiireetöntä uutta vuotta!

Eksoottinen marraskuu

Ah, te muut suomalaiset olette kai tottuneita tähän marras-joulukuun pimeyteen. Minä en. En valita - pimeys on myös ihanaa, tunnelmallista ja eksoottista, vaikka kieltämättä vähän väsyttävää. En tosiaan enää niin monen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen muistanut, miten säkkipimeää Suomessa on tähän aikaan vuodesta! Huh. 

Kuvaavaa on ehkä se, että Lucky pelkää pimeää. Olihan Senegalissakin pimeää, ja hyvinkin pimeää ilman monenlaisia keinovaloja, mutta siellä pimeä kuuluu yöhön, jolloin ei yleisesti ottaen enää liikuta missään (paitsi hetken aikaa alkuillasta). Siksi meidän kellomme kääntyvät heti pimeän laskeuduttua "on aika mennä nukkumaan" -asetukselle. Ja Suomessahan tähän aikaan vuodesta silloin, kun meillä tämä asetus loksahtaa päälle, on kello about 15:30 iltapäivällä!

Afrikan pimeyteen liittyy lisäksi lämpö, yleisesti ottaen. Pimeys ja lämpö on aivan erilainen yhdistelmä kuin pimeys ja kylmyys.

Veljeni lähetti yhtenä arkiaamuna kuvan itsestään saatesanoilla "peilikuvani matkalla Helsinkiin". Kun ulkona näkyy pelkkä musta säkki, näyttää tosiaan siltä, kuin peilikuvat olisivat matkalla. Tämä peilikuva-ajatus on minusta vähän runollinen ja siitä voi vetää monenlaisia ajatuksia.

Minä vai peilikuva? Kuva otettu eilen junassa klo 07:15.

Peilikuva, mene sinä,
juna liikkuu jo

Minä jään.
Vedän henkeä
Juon kahvia
Käperryn lämpimiin ajatuksiin

~

Pimeys
Kuva heijastuu ikkunasta
Pimeys ei ota vastaan
vaan sanoo: lähetän sinut takaisin
itsellesi
Löydä se
Älä juokse pakoon

Valo ottaa avosylin vastaan
Lämpimänä.
Ei pakota
kohtaamaan itseäsi.

Onko siellä järvi vai mitä siellä on? Huh tätä pimeää!

Säkkipimeys

En muistanut, miten pimeä Suomen marraskuu on. Lähes kymmenessä vuodessa unohdin sen zombiemaisen fiiliksen, kun kulkee pitkänkin matkan aamulla töihin täydessä pimeydessä ja kanssamatkustajat näyttävät kalpeilta zombieilta – itse varmasti pahiten. Päivällä voi työpaikan ikkunasta nähdä harmaata kajastusta ja illalla taas matkustetaan kotiin säkkipimeässä.

Kyllähän valon puute vaikuttaa mielialaan. Kuitenkaan en ole kärsinyt pimeydestä lainkaan, jos vertaa siihen tuskaan, jota uutisotsikoiden lukeminen lastemme ja nuortemme pahoinvoinnista aiheuttaa. Miten moni lapsi ja nuori kokee hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä.

Aihetta on jouduttu käymään läpi meidänkin perheessämme. Tuleeko sulautua joukkoon vai saako olla erilainen? Mitä tapahtuu, jos minun näkemykseni ärsyttävätkin jotakuta toista? Nuoret ovat varmasti aina joutuneet näiden kysymyksen eteen. Me vanhemmat olemme kuitenkin koko ajan enemmän tietoisia yksinäisyyden ja kiusaamisen karmeista vaikutuksista koko loppuelämään. Siksi asianlaitaan olisi puututtava aina vain ponnekkaammin. Suuri osa kouluista tekeekin voimakkaasti työtä esimerkiksi kiusaamisen kitkemiseksi.

Mutta entä me muut, me zombiemaiset kanssamatkustajat? Huomasin Aamulehden ”Puhu vanhukselle bussipysäkillä” -kampanjan. Naureskelin mielessäni tilanteita, joissa olen mennyt mukaan vieraiden ihmisten keskusteluihin vanhasta tottumuksesta. Afrikassa asiat olivat aina kaikkien asioita. Haluaisinkin oikeastaan nyt laajentaa tätä Aamulehden kampanjaa näin: ”Puhu nuorille pimeydessä!”. Kaikkihan me uskallamme alkaa puhua vanhuksille, mutta meidän pitäisi puhua nuorillemme myös.

Kaikki tiedämme hymyn ja ystävällisten sanojen voiman. Oma lapseni kertoi, miten joku vanhus oli toivottanut hänelle bussissa hyvää viikonloppua. ”Vaikka emme tunteneet!”, ihmetteli lapseni. Hyvä mieli oli jäänyt, varmasti molemmille. Ja jos nuorelta saakin vastaukseksi vain mulkaisun, olen silti varma, että jokin on silti saattanut läikähtää hänen sydämessään. Säkkipimeyteen on saattanut pilkahtaa valoa. Me välitämme!

Anna meille rauha

Olimme järjestäneet pehmolelut sänkyyn oikeaan järjestykseen ja jäin hetkeksi sängyn viereen odottamaan lapseni nukahtamista. Kissakin kiipesi kehräämään lapsen viereen. Ikkunasta näkyi marraskuun pimeys ja kylmyys mutta myös kauneus: lumihiutaleita leijaili hiljalleen. Mieleni valtasi rauha ja kiitollisuus, mutta samalla hiipi ahdistus. Mietin nimittäin kaikkia maailman äitejä, jotka eivät voi tyynin mielin peitellä iltaisin lapsiaan nukkumaan.

Mielessäni oli esimerkiksi kolumbialainen äiti, joka kertoi joka päivä rukoilevansa Jumalalta yhtä asiaa: sitä, että hänen lapsensa pysyisivät turvassa. Perhe asuu slummimaisella alueella vuoren rinteellä Bogotán laidalla, jonne he joutuivat muuttamaan oman kotikylänsä väkivaltaisuuksia pakoon. Rikollisjengeille maksettavat suojelurahat olivat liian korkeita ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen. Perheen vanhin poika tapettiin kun äiti ei suostunut antamaan häntä sotilaaksi. Vaan eivätpä olosuhteet Bogotán laidallakaan ole turvalliset. Pimeällä liikkuminen on todella vaarallista. Lapsia tapetaan ja katoaa. Lapset pidetäänkin visusti peltikattoisten talojen sisällä, vain kouluun voi valoisaan aikaan kävellä. Äidin huoli ei ole turha. Ongelmaa pahentaa tietysti myös se, että vanhempien on otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä, mikä tarkoittaa usein pitkiä työpäiviä rikkaimpiin kaupunginosiin. Lapset joutuvat olemaan pitkiä päiviä yksin.

Syyt Kolumbian väkivaltaisuuksiin eivät ole mustavalkoisesti lueteltavissa, mutta oman osansa niistä kantaa myös meidän länsimaiden kulutus: jos Kolumbian kartalle piirtää pahimmat konfliktialueet sekä kansainvälisen teollisuuden, osuvat ne samoihin kohtiin. Tämä on asia, jolta itse kuluttajana mieluiten ummistaisi silmänsä ja korvansa.

Olipa motiivi syyllisyys, auttamisenhalu tai lähimmäisenrakkaus, ei sen ole niin väliä. Toivon, että voimme tuoda rauhaa myös Kolumbiaan. Jotta mahdollisimman moni äiti voisi nukuttaa lapsensa pelkäämättä, rauhassa.

Jumala, älä hylkää meitä vaan anna meille sinun rauhasi.

Oravanpyörä

Kuvassa rapsuttelen laamaa Bogotán kadulla venezuelalaisten, kolumbialaisten ja bolivialaisten kollegoideni kanssa. Meillä oli niin hauskaa, että koko kuva on vähän sumea kun kuvaaja ja kuvattavat eivät pysyneet paikoillaan.

Terveisiä siis työmatkalta Kolumbiasta. Matka oli tosi onnistunut ja paljon olisi kerrottavaa.

Niin kovasti kuin jo Senegalissa mietinkin, etten Suomessa halua heti joutua siihen kiireiseen aikataulutettuun oravanpyörään, jossa aina sopiakseen jotakin on ensin kaivettava kalenteri esille ja sitten sovittava se meno viikkojen päähän, olen silti luiskahtanut siihen samantien.
Onhan mulla kiireinen työ, pitkät lähes päivittäiset työmatkat ja muut matkat, lapsilla todella paljon harrastuksia ja niin edelleen - mutta silti. En haluaisi pyöriä oravanpyörässä ja aion vielä keksiä keinon päästä siitä pois! Saa nähdä, tuleeko se keino olemaan sellainen kuin "hengittele rauhassa kaikki junamatkat niin kyllä se siitä". Haha!

Toisaalta kai pitäisi aloittaa pohdiskelemalla sitä, mikä tekee oravanpyörän tunnun ja miettiä, onko elämä oikeasti oravanpyörää, vai vain oma mieli. Ja toisaalta, kuten rakas suorapuheinen mieheni totesi, kun valitin hänelle kiireisyyttä: "Sun pitää vaan miettiä mitä sä elämältä odotat." Onhan se nimittäin niinkin, että ihan kaikkea - puhdasta kotia ja uunissa kypsytettyä puhdasta kotiruokaa, sopivan haastavaa työtä matkoineen, aikaa ystäville, harrastuksille, taidenäyttelyille ja metsäretkille, kiireetöntä yhdessäoloa - ei ehkä voi saada kerralla. Vai voiko? Toisaalta ehkä ulkomailla juuri saimme, vai emme ehkä sittenkään, en ainakaan ikinä päässyt taidenäyttelyyn.

Räpiköin siis edelleen tämän tyyppisissä elämänkysymyksissä. Mutta tavallaan hyvä niin. Meillä ei eletä tasaista perusarkea, vaan aika seikkailuntäyteistä elämää edelleen ja monenlaisia kysymyksiä pohditaan päivittäin. Ainakin pysymme virkeinä - tai vireinä.

"Kaiken kokeneena voin sanoa, että aina on jotakin kokematta." -Matti Nykänen

Sytytä tähdet

Sytytä tähdet niille, jotka yötä käy,
joille ei viitat tiellä eikä määrä näy,

Jotka kiviin lankee, nousee
uudestaan, joita on monta, monta yli
laajan maan.

Sytytä tähdet niille yöhön
välkkymään, joiden taistelua nää ei
yksikään.

-Lauri Pohjanpää

Sama tilanne, eri kokemus

Kävelin perheeni kanssa päättyneestä urheilutapahtumasta pois Suomen syyskuun illassa. Meitä kävelijöitä oli tuhansia. Huomioni kiinnittyi siellä täällä pusikoissa virtsaaviin miehiin. Huomautin asiasta jälkeenpäin miehelleni, joka puolestaan totesi, ettei ollut huomannut mitään tai ketään. 

Ärsyynnyin, sillä näin tämän oitis tasa-arvo- ja vähemmistökysymyksenä, jossa valkoinen heteromies on sekä valtaväestö että valtaa pitävä väestönosa. Puskissa pissaavat miehet tuskin muodostavat suurta turvallisuusriskiä, mutta silti naiset joutuvat sukupuolensa vuoksi liikkumaan aina myös ympäristön turvallisuutta tutkaavat anturit tarkkoina. Valkoinen heteromies on aina turvassa ja voi kulkea laput silmillä niin halutessaan. Hänen ei tarvitse ajatella sitäkään, että puskiin pissaaminen kohdistaisi turvallisuusriskin hänelle itselleen.

Mieheni puolustautui aiheellisesti huomauttaen hänenkin asuneen pitkään Afrikassa, jossa hän oli ihonvärinsä ja ehkä muidenkin ominaisuuksiensa takia vähemmistössä ja myös silmätikkuna.

Niin, ehkä puskiinpissaaminen on lähinnä vain kyseenalainen tapa, mutta siihen päätelmään voimme kuitenkin aina tulla, että jokaisen pitäisi saada elää turvassa ja rauhassa, kuuluipa mihin tahansa vähemmistöön tai enemmistöön. Vähemmistöön kuuluminen sinänsä ei välttämättä kerro ihmisen asemasta, turvallisuudesta tai vaikuttamisen mahdollisuuksista. Toisin on niillä, jotka ovat jonkin ominaisuutensa vuoksi yhteiskunnassa syrjittyjä.

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio antoi jälleen Suomelle suosituksia liittyen saamelaisvähemmistömme kohteluun. Komissio peräänkuuluttaa suomalaisten tietoisuuden lisäämistä saamelaisuudesta. Saamelaiset joutuvat Suomessa edelleen vihapuheen kohteeksi.

Vihapuhe on loukkaavaa ja lisää myös turvattomuuden tunnetta. Maailma ei ole turvallinen vihapuheen kohteeksi joutuvalle. Oma korsi ei siis ole kannettu kekoon laittamalla laput silmille ja ajattelemalla siten, ettei ainakaan pahenna tilannetta. Olisi parempi etsiä tietoa, kuunnella ja oppia ymmärtämään ympärillä eläviä vähemmistöjä. Lopultahan tieto auttaa ymmärtämään. Toisen osaan asettuminen voi olla aika avartavaa.

Kokemus

“Miten hienoa metsää”, huudahti kuopukseni haltioituneena läimäyttäen kätensä yhteen kun näki lentokoneen ikkunasta ensimmäisiä pajuja Helsinki-Vantaan kiitoradan laitamilla. Olin vähällä huomauttaa tuon nyt olevan vain pajukkoa, mutta tajusin pitää suuni kiinni.

Saharan laidalla kasvaneelle pikkutytölle oli vihreän eri sävyissä tuulessa heiluva pajukko kaunis. Hänellä ei ollut kokemusta ehkä vielä hienommista metsistä, ja vaikka olisikin ollut, on pajukkokin kaunis. Ihmisen kokemus muodostuu paitsi senhetkisestä tilasta, myös elämäntilanteesta, menneistä kokemuksista ja vuorovaikutuksesta.

Siksi jokaisen oma kokemus on aina se ”oikea”, eikä meidän tulisi yrittää korjata toisten kokemuksia kertomalla, miten joskus jossakin voi olla jotakin mahdollisesti vielä parempaa. Lisäksi arvostamalla sitä, mitä on tässä ja nyt, pääsemme eroon pyrkimyksestä etsiä aina vielä hienompaa tai voimakkaampaa asiaa tai kokemusta. Myös kokemukset vuorovaikutuksesta, tai esimerkiksi taiteesta, voivat olla aivan erilaisia mutta kaikki yhtä lailla oikeita.

Olen nyt ollut viisi päivää Suomessa ja voisin kirjoittaa omista kokemuksistani pitkästikin. Eräs asia, jonka olen pannut merkille, on se, että kaikilla tuntuu olevan paljon mielipiteitä mitä pienimmistäkin asioista. Millä tavalla kypsynyt banaani on maukkain? Onko väärin poimia mustikoita poimurilla? Miten hernemyyjän tulisi lapata herneet litran mittaan?

Tietysti vertaan kuulemaani ja kokemaani siihen kokemuspankkiin, joka minulla on takanani, elämääni. En edes yritä muodostaa omia mielipiteitä vaan yritän vain olla ja ottaa vastaan. Opettelen kuopuksemme asennetta olla etukäteen miettimättä, mikä on hienoa tai kaunista. On hauskaa, että samalla asenteella pärjäsi itse asiassa parhaiten myös Saharan laidalla.

Arvostetaan toistemme kokemuksia juuri sellaisina kuin ne ovat – ja mikä tärkeintä, myös omiamme.

Sano sinä se minulle.

Löysin vanhat runokirjani <3

Eeva Kilpi