Vastoinkäymisiä

Tänään olen ajatellut, että tästä kaikki menee toivottavasti vain parempaan suuntaan. Alku aina hankalaa jne, eikös niin. Eilinen patikointireissumme vaihtui siis klinikkakäyntiin. Minttu on ollut neljä päivää kuumeessa ja yskässä ja Santtu kovassa yskässä. Tänään on itse asiassa jo kuudes ilta, jolloin Mintulle on noussut kuume. Minä menetin lauantai-iltana ääneni ja lisäksi sunnuntain vastaisena yönä alkoi oikea korvani särkeä kovasti. Yön pimeydessä kuuntelin yskiviä ja kuumeessa piehtaroivia lapsiani, pitelin omaa korvaani ja pähkäilin, lähdenkö pimeyteen tielle yrittämään taksin ottamista sairaalaan, vai mitä teen. Mikään särkylääke ei tehonnut. Lopulta korvani puhkesi itsestään ja kipukin heltisi. Aamulla lähdimme klinikalle ja diagnoosi oli: pöly ja saasteet ovat allergisoineet minut, Mintun ja Santun. Saimme kaikki kolme antihistamiinia. Oloni oli aika nujerrettu. Meillä ei ole koskaan ollut kenelläkään mitään allergioita eikä tulehduksia, ja nyt yhtäkkiä, kahden viikon täällä olon jälkeen, olemmekin ihan allergiaperhe... No ei nyt ehkä sentään,  ja toivotaan, että olomme tästä kohenevat. Allergiaoireet voivat liittyä myös flunssaan. Mutta totuus on, että Kathmandu on maailman kolmanneksi saastunein kaupunki ja pöly täällä on kova. Olemme alkaneet käyttää maskeja aina kaduilla liikkuessamme. Pölyn kyllä tuntee kurkussa verenmakuna ja sen voi usein nähdäkin. Toisaalta tämä aika on pölyn kannalta pahin, kesää kohti pitäisi alkaa helpottaa. Mutta moni astmaatikko ei kuulemma täällä pysty olemaan ollenkaan.

Juuri kun olemme päässeet asettumaan uuteen kotiimme – olemme alkaneet etsiä taloa Kathmandun kehätien ulkopuolelta, vuorten rinteiltä. Katsotaan, miten käy. Sieltä sitten kulkisimme autolla tai pyörillä tänne Lalitpuriin töihin ja kouluun.

Asumme tosiaan Lalitpurissa, emme varsinaisesti Kathmandussa. Eilen ajoimme Kathmandun läpi ja olihan se kyllä todella eksoottinen; jos tämä Lalitpur tuntui minusta alussa eksoottiselta ja erikoiselta, niin Kathmandu on sitä vielä X sata! Kuvitelkaa pieniä, noin 3-5m levyisiä teitä, joita reunustavat korkeat, hökkelimäiset rakennukset. Teiden varsilla on aivan kaikenlaisia putiikkeja, joita kuvitella saattaa ja tiellä kulkee jos jonkinmoista ja –näköistä menijää. Ketään ei liiemmin väistetä. Tuoksut ovat voimakkaita. Temppeleitä on lukuisia. Olisimme halunneet jäädä tutkailemaan Kathmandua vielä tarkemmin, mutta kuumeisten lasten kanssa se ei tietenkään ollut mahdollista.

Eilen ajoimme klinikkakäynnin jälkeen vähän matkan päähän vuoren rinteille hengittämään raitista ilmaa. Bhaisipatilla kävi seuraava ahdistava vastoinkäyminen: kiltti kulkukoira pääsi nuolaisemaan Santtua kädestä. Vaikka niin tarkkoja olemme yrittäneet olla... Santulla on kädessä muutamia raapuja ja nuo raavut ratkaisivat sen, että päätimme ottaa Santulle rabies-tehosteet. Ensin olin ollut yhteydessä Suomeen moneen eri henkilöön ja täällä moneen eri henkilöön ja tietysti useimmat totesivat riskin rabies-tartunnalle olevan todella pieni. Alkuun päätimmekin olla ottamatta rokotuksia. Mutta – taas yön pimeinä tunteina päätimme, että rokotukset on otettava. Rabies on tappava tauti. Lapsemme ovat saaneet jo Suomessa rabieksen perussarjan, joka ei suojaa taudilta, mutta antaa lisäaikaa (24h) hakeutua jatkorokotuksiin. Vuorokauden jälkeen tautia ei voida enää parantaa. Minulla ja Heikillä ei ole rabies-rokotuksia eli mahdollisen tartunnan jälkeen meillä on ainoastaan kuusi tuntia aikaa hakeutua hoitoon.

Oloani ei helpottanut seuraavaksi sähköpostiin tullut viesti, että Nepalissa on nyt taas myös lintuinfluenssaa. Nämä kaikki ovat pelottavia asioita ja usein mietin, miten me tulemme täällä selviämään.

Tänään aamulla talomme täyttyi taas ihmisistä, kun Dilu-didi tuli ja alkoi keittää meille puuroa (kyllä, Heikkikin syö täällä puuroa!), Rebekka tuli Mintun ja Santun kanssa leikkimään ja pihapoikamme tuli poikansa kanssa. Tosin jouduin ensimmäiseksi pasittamaan kyseisen pojan pesulle... (Oikeastaan pyysin Rebekkaa sanomaan pihapojalle, josko tämä voisi pestä poikansa.) Kaikenlaisiin tilanteisiin täällä joutuu ja minulle on kyllä hankalaa käskyttää muita. Esimerkiksi pesukoneemme ei toimi vieläkään ja didi tuli itse kysymään, pitäisikö hänen pestä pyykkiä käsin. Silti jouduin takeltelemaan tyyliin: ”no jos sä nyt mitenkään voit niin olishan se tosi kiva mutta ...”. No nyt pyykkiämme kuivuu katollamme (pyykkinaru loppui kesken). Saapa nähdä, kakkivatko pulut pyykkien päälle! Täällä siis on puluja aivan kamalasti, sillä pulut ovat hinduille pyhiä ja he katsovat, että mitä enemmän puluja oman talon katolla asuu, sen parempi. Me emme ole puluista kovin ilahtuneita ja olenkin alkanut ruokkia katollamme kulkevaa kulkukissaa, jos se pitäisi pulut poissa...

Tänään oli muuten yksi hindujen juhlapäivä ja mm viereinen koulumme on ollut mukavan hiljainen. Hindut juhlivat Shiva-jumalaansa ottamalla kunnon kännit ja polttamalla marihuanaa. Lapset taas virittelevät kaduille naruja ja heille on annettava kolikko tai pari päästäkseen narun ohi. Minulla ei tänään ollut kolikkoja taskussani joten annoin kikatteleville lapsille euroja. Muuttamiseen liittyen ajattelin kyllä taas sitäkin, miten hauskaa on asua täällä ytimessä, keskellä elämää, itsehän olen Suomessakin haaveillut kaupungissa asumisesta. En haluaisi muuttaa tästä nyt minnekään, mutta oma ja lasten terveys on toisaalta pakko asettaa etusijalle. Niin, lapset ostavat saamillaan rahoilla hedelmiä, joita sitten käristetään nuotiolla illan tullen. Nyt illalla täällä näkyy monia tulia, ja ulkoa kantautuu juhlinnan ääniä. Ilma on siten sakea paitsi kovasta pölystä, myös savusta.

Öisin kulkukoirat haukkuvat ja jopa ulvovat äänekkäästi. Talomme edustalla nukkuu aina koira, joka on talon omistajan koira ja haluaisi tulla vanhaan taloonsa. Koirakuume ja kova ikävä Simbaa vaivaa meitä kaikkia, ja olemme katselleet koiranpentuilmoituksia ja kyselleet mahdollisista kotia etsivistä koirista. Haluaisin ottaa kaduilta pelastetun kulkukoiran (täällä on järjestö - ehkä useampiakin, en tiedä - joka pelastaa kulkukoiria). Mutta kulkukoiran ottamiseen liittyy liikaa riskejä. Jos itse olisin kotona, ja voisin koko ajan tarkkailla koiraa, tilanne olisi eri, mutta nyt, kun lapsemme ovat paikallisten hoitajien kanssa kotona, en voi ottaa enää sitä riskiä, että esimerkiksi lapsen arvaamaton käyttäytyminen laukaisisi kovia kokeneessa koirassa puolustusreaktion. Tämä on sääli. Kulkukoiran ottaminen olisi vain niin oikein. Pentuilmoituksia olemme tosiaan katselleet ja haluaisimme koiran, joka jäisi alle 8kg kokoiseksi. Hyvin pienen koiran siis. Siten saisimme koiran mukaamme myös Suomeen, muutenhan koira jäisi tänne meidän palatessamme. Tuo koira saisi olla oikein kunnon räksyttävä pikkukoira, joka ainakin herättäisi koko perheen jos joku kutsumaton vieras pyrkisi sisään – vahtikoiraksi ei toki noin pienestä koirasta olisi.

Toivotaan ja rukoillaan meille terveyttä. Toivotaan myös, että Siiri alkaisi pikkuhiljaa hyväksyä hoitajansa. Kielikoulumme alkaa huomenna ja meidän pitäisi tietysti pystyä keskittymään siihen. Alkuun otamme varmaan Siirin mukaan kouluun.

”Kell on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla, lintuemon siiven alla...”

Äsken vielä fb:sta huomasin tällaisen: “How to make God laugh: Tell him your future plans” (Woody Allen)

Voi, olin aikeissa lisätä tähän monta kivaa kuvaa, mutta nettiyhteytemme on siihen aivan liian hidas. Kurjuus!! Olisin lisännyt kuvia muutostamme (Minttu kannel ja Ruski kainalossa, Santtu kitara ja Siiri rakkaat nukkensa kainalossaan), uudesta kodistamme, Kathmandun kirjavista kujista, Bhaisipatin hienoista maisemista, tämän päivän juhlista, katolla kuivuvista pyykeistämme (monta riviä sukkia katolla auringonpaisteessa), Rebekasta ja Dilusta sekä lapsistamme paistamassa chabati-leipää Dilun kanssa. Höh.