Ymmärrän vaiko en

”Jos tietäisi kaiken, ymmärtäisi kaiken”, kuuluu yksi lempiajatuksistani. Lausahdus lienee totta erityisesti yksittäisten ihmisten elämän suhteen, mutta onko se totta myös suuremmassa mittakaavassa? Ja kuinka lähellä ymmärtäminen on hyväksymistä? Ne eivät tietenkään ole sama asia, mutta toisinaan liippaavat toisiaan läheltä.

Erilaisuuden ymmärtäminen ei aina ole ihan helppoa, vaikka kuinka kuvittelee itsensä suvaitsevaiseksi. Nepalissa asuessani en ymmärtänyt kaikkia hindukulttuuriin liittyviä käytäntöjä, ja koska niistä useimmat olivat mm. alakastisia naisia alistavia, en hyväksynyt niitä. Täällä Senegalissa luin juuri uutisen ramadanin – muslimien paastonajan – alkamisesta. Ramadanin alku riippuu kuun asennosta ja näkyvyydestä. Tänä vuonna ramadan julkistettiin alkavaksi tulevana torstaina. Senegal on verrattain rento muslimimaa, jossa uskontojen välinen rinnakkaiselo on pääsääntöisesti rauhallista. Ramadaninkin aikana saavat esimerkiksi ravintolat olla auki.

Toisin on naapurimaassa Mauritaniassa. Uutista ramadanin alkamisajankohdasta seurasi uutinen Mauritaniasta, jonka mukaan maa on tiukentanut entisestään jumalanpilkasta ja uskonnosta luopumisesta seuraavia rangaistuksia sekä tiukentanut tulkintaa kuolemanrangaistukseen johtavista teoista. Laista on poistettu mahdollisuus tekojen katumiseen.

Naapurimaat, sama uskonto, täysin erilainen tulkinta. Sitä on vaikea ymmärtää, vaikka onhan meille tutusta kristinuskostakin olemassa hyvin erilaisia tulkintoja.

Tarvitseeko Mauritanian lainsäädäntöä yrittää ymmärtää, jos tietää heti, ettei kuitenkaan sitä hyväksy? Me länsimaalaiset pidämme ihmisoikeuksia universaaleina ja niiden perusteella voimme määrittää ei-hyväksyttyjä ja hyväksyttyjä asioita. Se on minusta aivan oikein. Rajoja on myös pakko voida vetää ja voida puolustaa sorrettujen ja alistettujen ihmisten oikeuksia. Niiden, jotka eivät voi pitää omia puoliaan.

Aito dialogi vaatii kuitenkin ymmärtämistä. Myös ymmärtämistä, ettei tiedä kaikkea. Ymmärrystä, millaisten silmälasien läpi maailmaa katsoo. Onneksi tällä elämänpolulla voi koko ajan oppia, jos niin haluaa. Ja jos ei ole syntynyt mauritanialaiseksi, joka haluaisi vaihtaa uskontoa.

Mitä jos?

Toisinaan se yhä pysäyttää. Oman etuoikeutetun aseman tajuaminen.

Dakarin kovilla kaduilla nukkuvat lapset. Nouakchottin orpokodin portaille jätetty vauva. Tien laidalla pölyisiä pähkinöitä myyvä äiti, joka katsoo jokaista ohikulkijaa apean anovasti. Liikuntavammainen kuuden lapsen isä kerjäämässä perheelleen ruokaa. Toinen epätoivoinen perheenisä, joka on ottanut suuren lainan päästäkseen Eurooppaan, voidakseen sieltä lähettää rahaa perheelleen. Jolle valkenee todellisuus Euroopan oloista ja ikuisesta velkavankeudesta. Joka silti lähettää aina perheelleen viestin, jossa vakuuttaa kaiken olevan hyvin ja aivan kohta varmasti saavansa työtä.

Äärimmäinen köyhyys, syrjintä, konfliktit, ihmisten eriarvoinen kohtelu – kaikki ovat syitä, jotka ajavat ihmisiä epätoivoisiin ratkaisuihin.

Inhimilliset kärsimykset ja suru eivät kysy yhteiskuntaluokkaa, ihonväriä tai sukupuolta. Etuoikeutetun asema kuitenkin kysyy. Etuoikeutettuja ovat ne, jotka voivat luottaa elämään ja toisiin ihmisiin. Etuoikeutetulla on oma ääni, hän voi vaikuttaa. Ehkäpä etuoikeutetun voisi määrittää myös siten, että hänellä on oikeus olla toivottu kansalainen.

Olen usein miettinyt ”mitä jos” -kysymyksiä. Mitä jos olisin saanut elämään täysin erilaiset kortit. En olisi ollut toivottu kansalainen. Olisinko ollut rohkea ja nähnyt toivon? Olisinko osannut ja uskaltanut vaatia muutosta?

Mielessäni ovat kaikki ne rohkeat naiset, jotka uskaltavat kyseenalaistaa normit ja valavat rohkeutta myös toisiin. Yhden Nouakchottin köyhän koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja kertoo näin: ”Kierrän perheiden luona ja rohkaisen äitejä tekemään valintoja, jotka tänään tuntuvat uhrauksilta, mutta jotka ovat tie perheen pääsemiseksi ulos äärimmäisestä köyhyydestä. Koulutettu lapsi voi nostaa koko perheen köyhyyden kierteestä pois."

"Tuki on ollut meille kuin kädenojennus", muotoili eräs äiti ajatuksiaan ”Joku on huomannut meidät. Se tuo todella toivoa.”

”Mitä jos”-kysymykset ovat turhia. Jokainen voi vaikuttaa! Olkaamme kaikki oljenkorsia toisillemme, tuokaamme toivoa!

Vanha ystävä

Hämärtyvä ilta (hmm, ilta ei Afrikassa kyllä koskaan "hämärry". Tämä hämärtyminen liittyy hiekkasumuun, joka on peittänyt alleen koko Senegalin. Luin uutisista, että Länsi-Euroopassa ihmetellään oranssinsävyistä lunta. Saharan hiekka on värjännyt lumen.) Lapset ystäviensä luona, tyhjä talo. Minä juuri lyhyeltä työmatkalta palanneena. Kirjoittelin kotona koneellani yhtä työjuttua. Huomasin päivän päätteeksi kirjoittaneeni lisäksi kolme viestiä ystäville, yhden Nepaliin, toisen Etelä-Koreaan ja kolmannen Keniaan, kaikki päättyen sanoihin, että on ikävä.

Pysähdyin katsomaan hiekkasumun tummentamaa taivasta. Miten onnellista voi olla. Ei ehkä se hiekkasumu. Mutta sittenkin, silti. Kaikki. Ikäväkin on onnellista.

Halusin sanoittaa onnellisen olotilani jotenkin ja päädyin runoihin. Runot sopivat aina kaikkeen. Onneen ja suruun ja kaikkeen siltä väliltä.

Kuten olen täälläkin tainnut kertoa, oli suurin virheeni vuosia sitten ulkomaille muuttaessa jättää runokirjat matkasta. Argh miten olen tätä katunut, enkä ole Suomen-lomillakaan sitten tullut koskaan etsineeksi kirjoja varastosta. Nyt kuitenkin puoliksi sattumalta löysin netistä yhden nuoruuteni lempirunon. Oli niin sykähdyttävää lukea se uudelleen, monen vuoden jälkeen! Ja sehän on edelleen niin hyvä! Rakastan runon rytmiä ja ajatusta. Tämä runo on mukaansatempaava, jos joku.

Tämän vanhan ystävän löytyminen kruunasi onnellisen hetken. Elämä on hyvä. Ja kaunis.

Tässä se, olkaa hyvä ja nauttikaa. P Mustapää vuodelta 1952.

RELATIIVISUUDEN YLISTYS

Lauluja totisia
on turha kirjoittaa.
Ei mieltä myöten niitä
tyylitellä saa.
Jokainen pikku sana
törröttää tuikeana
ja ilmentelee vakaasti
tunnetta korkeaa.
Ja aate sanan alla
julistaa pauhinalla:
seis, kuulijani, tässä
korvanne aukaiskaa.

Vaan viisas, hänpä tietää:
on sana sana vain –
ajatus, aate, tunne
on totta puolittain.
Niin laulussa (myös tässä)
kuin koko elämässä
on kaikki suhteellista
ja kaikki lähimain.
Pohjalta silmilähteen
voi löytää vedentähteen
– vaan veden runsaan pinnalta
ojien matalain.

Jokainen silmilähde
on helppo syventää –
vaan katsokaamme, mitä
sen pohjaan silloin jää;
me ehkä saamme tuta:
kohoaa pohjamuta
ja viimeinenkin tilkka
kaivosta häviää.
Juokaamme pintavettä
ojista, tietäin että
ei filosofi käsitä
koskaan elämää.

Vain tähtiin kirjoitettiin
kohtalot ihmisten.
Tähdetpä heijastuvat pintaan ojien.
Väristen sinne silloin
hämyisin syksyilloin
vierähtää kohtalomme
nurinkurinen.
Selitä peilautuva
planeetan harhakuva
– selität elämämme
relatiivisen.

Tämä kohta (kuvassa) on lempikohtani Fatick-Dakar -reitin varrella. Tässä kohdassa alan aina jälleen uskoa elämän kauneuteen. Lisäksi tämän kohdan ohi huristellessa on jo aika lähellä kotia, aika suuri plussa sekin. :)

Tuokioita

Auton takapenkki täynnä poppia raikaavia tyttöjä. Ohikiitävä Dakar (ja kerrankin voi sanoa ”kiitävä”, ilman hermojaraastavia liikenneruuhkia). Iloa, ystäviä, hetkessä elämistä. Lauantain suomaa vapautta.

*

Kirkkaansininen meri, hiekkaranta. Kävelyä, kävelyä, loputtomia ajatuksia. Ajatuksia kuin helmiä, jotka toisinaan järjestäytyvät jonoon symmetriseksi helminauhaksi, useimmiten kuitenkin putoilevat meren vietäviksi ja huuhtoutuvat ehkä rantaan toisella puolella maailmaa, jossa joku samanlainen kulkija saattaa napata ne ajatuksiinsa.

*

Heikki tulossa monta päivää kestäneeltä työmatkalta, lapset tahoillaan, harrastuksissaan tai ystäviensä luona, minä pyörittämässä toimistoarkea, pitämässä arjen langat käsissäni, tunnen itseni kantojuhdaksi. Paitsi päässä kannettavat, muistissa pidettävät asiat, pitää kantaa koulu- ja harrastuskamoja, lounaita ja eväitä, vesiä ja välipaloja... Kauan odotettu lauantai-ilta, jolloin koko perhe olisi koolla, kunnes joku muistaa, että tälle illallehan oli tiedossa koulun polttopalloturnaus! Yhteinen ilta jää sunnuntaihin ja siihen se sitten taas jääkin, sillä maanantaina on jo minun vuoroni taas matkustaa.

*

Tallilta tulossa Kuopuksen kanssa, Luckyn lisäksi meitä seuraa kolme kulkukoiraa. Kulkukoirien turkit näyttävät mangokärpästen toukkien takia reikäisiltä. Repaleiset korvat, kysyvät silmät. Samanlaiset kysyvät silmät näkee jokaisella pieni muoviämpäri kädessään kulkevalla pikkupojalla, talibella. Heidän tehtävänsä on kerjätä päivittäinen summa koraanikoulun johtajalle saadakseen pysyä koulussa. Meidän keinomme ovat vähäiset näiden poikien auttamiseksi ja suojelemiseksi, sillä kysymys on täällä täysin uskonnollinen. Maailmassa niin paljon lapsia, aikuisia, koiria, kissoja, jotka kysyvät: ”Missä on minun perheeni?” ”Missä ovat ne ihmiset, joita minä voisin rakastaa?”

*

Sunnuntai-illan kuntosalihetki Heikin kanssa yhdessä. Kuntosalimme on pieni koulun pihan nurkkaus, jossa voi nostella rautaisia painoja. Ensin asiaankuuluvasti hölkkää koulun pihan ympäri (olen oikeasti alkanut pitää koulun pihalla juoksemisesta – siellä on siis ihan oikea ratakin - kunhan vain muistan unohtaa ajatuksen hamsterista juoksupyörässä), sitten hieman puntteja, lapset touhuavat kukin omissa puuhissaan, koulun pihalta löytyy aina kavereita. Kaikki on aina siellä. Niin mekin. Kuopus näyttää kiipeilevän paljain jaloin puuhun, Keskimmäinen pelaa jalkapalloa, Esikoinen heittelee koreja. Ilta-aurinko on lempeä, varjot pitenevät, Lucky odottaa koulun pihalla.

*

Mies, jonka kanssa pitäisi hoitaa muutama asia. Hän ei kättele minua, ja puhuttelee ”rouva Heikkinä”. Ei kuuntele, keskeyttää. Puristan huuleni viivaksi, yritän miettiä, että itsehän tuo mies siinä menettää, jos ei suostu ajattelemaan naisia tasa-arvoisina, yhtä viisaina, yhtä pystyvinä. En edelleenkään saa sanottua, mitä haluan. Suutun. Toistelen itselleni, että suuttuneena en pärjää kolmannella kielellä (ykkönen suomi, kakkonen englanti, kolmonen ranska). ”Älä suutu, älä anna sen voittaa”, toistelen itselleni. Keskustelu ja keskeyttely etenee kuitenkin siihen malliin, että suuttumukseni vain kasvaa. Pyydän häntä lähtemään. En pysty hoitamaan tätä asiaa, näköjään. Oliko hän oikeassa vai minä? Sitä en koskaan saa tietää, sillä joskus asiat on vain helpompaa jättää hoitamatta. Luovuttaa. Jos ei ole kuuntelua, ei ole keskusteluakaan, tasa-arvoista ainakaan. En ole ollut luovuttajatyyppi, mutta nykyään olen. ”Ihan sama!”, on vakiolauseeni itselleni. Olen taantunut teiniksi.

*

Liikenteessä haluaisin päästä maasturillani kääntymään, mutta autojono on niin valtava, etten vain pääse. Viittilöin tietä. Heti pääsen, peukkujen kera. Rakastan tätä joustavuutta! Vruumm!

*

Liikenneruuhka on niin hirveä, että suutun jo melkein ennenkuin olen edes lähtenyt liikkeelle. Kävelen lasten kanssa kouluun, kuten joka aamu. (Miten ikinä tulen Suomessa tottumaan siihen, etteivät vanhemmat vie ja hae lapsiaan päivittäin koulusta?) Autot kaasuttelevat sentin päästä ohitsemme ja pidän puhuttelun suunnilleen jokaiselle taksikuskille (se on helppoa, sillä tässä ruuhkassa nopeudet ovat alhaisia ja taksit ajavat aina ikkunat auki). Tosin suomeksi. En jaksa tätä #*&F#R!?*&%#:n liikennettä!

*

Vihainen ilme, kyynärpäätaktiikka, ”minä olen oikeassa ja sinä väärässä”-asenne; pitikö tulla tänne asti oppimaan ne? ”Olet liian kiltin näköinen etkä siksi uskottava”, neuvoo kollega auliisti. Niin. Mutta olenkin leijona lampaan vaatteissa, enkä aio tästä minästäni luopua koskaan, vaikka sinä Senegal niin haluaisit. En sopeudu.

*

Sittenkin sopeudun, halusin tai en. Miten monia asioita jännitin vielä vuosi sitten, enää en. Se tuntuu suorastaan oudolta. Monista oudoista asioista olen löytänyt iloa. Silti, nyt sanon sen ääneen: Aasiaan oli paljon helpompaa sopeutua kuin tänne. Ehkä se johtuu tästä luonnosta. Vaikka tiedän sen, että vielä tulee päivä, jolloin kaipaan hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Ja merta, aurinkoa ja baobabeja. Sitä, kun horisontissa on pelkkää hiekkaa. Kuumaa, julmaa aurinkoa. Lupauksia kuiskailevaa valtamerta.

*

Esikoinen kävelee edessäni ystävänsä kanssa ja toivoo minun muuttuvan näkymättömäksi. ”Et kyllä tule mukaan!”, hän sihisee hampaidensa välistä salakielellämme, jota suomeksikin kutsutaan. ”Tulenpas!” sihisen takaisin ”Olen vastuussa teistä ja mun on tarkistettava, että pääsette perille!” Pitkät vaaleat hiukset heilahtavat taakse kun hän tuhahtaa ja katoaa pitkine säärineen nurkan taakse. Tunnen oman sydämeni lyönnit. Tiedän, että tämä vaihe kuuluu asiaan ja olen siitä iloinenkin. Itsenäistyminen. Silti olen huolissani. Uuh, jos seitsemän vuotta sitten halusin laittaa viisivuotiaan Esikoisen pulloon kasvamaan, haluaisin sitä vieläkin. Vapaus – rauhaakin tärkeämpi arvo, opetti vaarini.

*

Taksimatka taksissa, josta irtoilee osia matkalle ja josta kuuluu jatkuvaa kolinaa pyörien pyörimisen tahtiin. Jossa haisee niin pahasti petrolille, että melkein alan voida pahoin. Vaatteideni haju on vähintään yököttävä päästessäni kotiin. Tässä taksissa olin kollegan kanssa keskellä liikennettä rekkojen puristuksissa ja aloin tietysti miettiä, miten pääsisimme taksista ulos, jos se syttyisi palamaan. Luonnollisesti ovenkahvat ym asiaa helpottavat kapistukset puuttuivat. Huomasimme toisen takaikkunan pysyvän kiinni pienen muoviputken avulla. Olisimme siis irrottaneet sen putken, mietin. Mietimme yhdessä äänettömästi, mitä ihmettä teemme tässä tilanteessa keskellä parhainta lauantai-iltapäivää. Inhoan ja rakastan syvästi tämän elämäntyylin suomia jatkuvia seikkailuja!

*

Huono omatunto lentämisestä. Monenlaisten tutkimusten lukeminen, ja kaikkihan ne päätyvät samaan: lentäminen on supersaastuttavaa, eikä oikeastaan kokonaisuuden kannalta ole enää muilla teoilla mitään merkitystä, jos lentää. Mitä tälle asialle pitäisi tehdä, paitsi itse vähentää lentämistä? Asiassa on monia puolia, enkä jaksa niitä enää edes kirjoittaa, mutta lopputulema on kuitenkin sama: superahdistus kertaa sata.

*

Matka pohjoisnaapuriin Mauritaniaan pysäyttää joka kerta. Kuivuus, kuumuus, köyhyys. Arvottomuus; leima, joka lyödään tietynlaisten lasten otsaan syntymähetkestä alkaen. Naiset ovat yksi heistä. Toisaalta juuri naisissa piilee niin paljon voimaa. Tehtävämme on istuttaa toivoa, näyttää polkuja. ”Apunne on ollut kuin auttava käsi”, sanoi yksi nainen, joka nyttemmin on rohkaistunut myös toimimaan koulun vanhempainyhdistyksessä. Yhdessä tapaamassani kuusilapsisessa perheessä oli liikuntavammaisen isän kerjääminen perheen ainoa tulonlähde. Toisaalta kourallinen rikkaita, jotka tästä kaikesta hyötyvät. Naiset, jotka eivät uskalla puhua. Lapset, jotka saavat olla lapsia vain lyhyen aikaa. Käärin huivin tiukemmin pääni ympärille ja mietin, miten helpot kortit olen elämääni saanut. On vähintään kohtuullista yrittää jakaa kaikesta siitä hyvästä.

*

Skypepuhelu rakkaiden ihmisten kanssa ja onnelliset uutiset. Monta kertaa jälkeenpäinkin huulille nouseva hymy ja sydämen läikähdys. ”Jotain olen tehnyt elämässä oikeinkin, kun tällaisia asioita tapahtuu” –ajatus. Rohkeus, joka auttaa yhtäkkiä näkemään tulevaisuuden valinnat paljon selkeämmin.

*

Listat ja pyykinpesu, elämäni ilot (heh). (Pyykinpesua olen kyllä pyrkinyt ekologisista syistä koko ajan vähentämään. Hyvä ohjenuora on pestä vain oikeasti likaisia vaatteita. Erään esiteinin, joka heittelee pyykkikoriin viisitoista minuuttia päällä olleita vaatteita, kanssa on tästä aiheesta käyty mielenkiintoisia keskusteluja.) Tämän viikon lista on tällä kertaa liittynyt jostakin Instagramista kaapattuun ajatukseen, jonka mukaan ”Olet sitä mitä teet päivittäin.” Aloitin siis tekemällä ”mitä teen päivittäin” –listan. Listan lukemisen ja ajatusten ajattelemisen jälkeen kirjoitin listan, mitä haluaisin lisää ja mitä vähemmän ”mitä teen päivittäin” –listaani. Itse löysin tästä muutamia oivalluksia. Suosittelen kokeilemaan!

*

”Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.”

-Antoine de Saint-Exupéry

Mauritania:

Köyhillä ei usein ole varaa liittyä kaupungin vesijohtoverkkoon, vaan he ostavat päivittäisen vetensä aasivankkureista. Tällaisia vesitankeilla varustettuja aasikärryjä näkee Nouakchottissa joka puolella.

Ihan hirveästi ei tässä koulunpenkissä jää työskentelytilaa.

Senegal:

Kuopuksen vuoro

Koulun Olympialaiset ja kolme mitaliahmattiamme. Kekimmäinen oli myös koko ikäryhmänsä paras.

Team Europe

Äitini oli meillä lähes kuukauden. Mikä ilo !

Gorée

Dakar Goréelta päin

"The door of no return"
Tästä ovesta orjat lastattiin laivoihin. Moni menehtyi matkalla, moni eli loppuelämänsä orjana.

Hiekkaakin voi olla niin monen eri väristä.

Lucky mahtuu sentään yhä autonrenkaaseensa :)

Kuopus: "Jos meillä olisi oma piha niin voitaisiin ainakin ruokkia ja pestä kaikki nämä kulkukoirat ja ne saisi kaikki asua meidän pihalla!" Oikeastaan itse haaveilen ihan samasta asiasta.

(Kuvan koira ei ole Lucky vaan tallilla asusteleva Leo.)

Suukkoja Senegalista! <3

Tyyneysteoria

Lähden aamulla aikaisin, olen mielestäni varautunut kaikkeen. Olen tankannut auton, tarkistanut renkaat, ostanut vettä, varannut aikaa. Lähden heti kun päivä alkaa hieman sarastaa. Täysin pimeällä ei ole turvallista lähteä maaseudulla ajamaan. Matka sujuukin suunnitellusti ja iloitsen jo perillepääsystä, kun vastassani onkin ruuhka, jossa kököttämiseen menee liki kaksi tuntia.

Kaksi tuntia! En ehdikään ajoissa, en ehdi itse asiassa ollenkaan. Kaiken kukkuraksi hätäännyn liikenneruuhkassa, jossa joudun isojen mustaa pakokaasua tupruttavien kuorma-autojen puristuksiin samaan aikaan, kun yksi auto kolhaisee autoni takapuskuria. Ei naurata. Voi tyyneys sentään!

Ennakoimattomuus, epävarmuus. Niihin on joutunut tottumaan. Lapsille voi kertoa ainoastaan, milloin suunnittelee palaavansa työmatkalta kotiin ja he tietävät loput: todellisuus voikin olla sitten aivan toinen. Kun on tarve mennä suihkuun, kannattaa mennä saman tien, jos vettä tulee. Kohta sitä ei nimittäin välttämättä enää tule. Sähköt puolestaan katkeavat tietysti juuri silloin, kun pitäisi aloittaa Skype-palaveri toiselle puolelle maailmaa. Kaupassa ei ole sitä, mitä juuri tarvitsisi. Aina pitäisi olla olemassa suunnitelma B, mutta kuka sellaista jaksaa. Helpompaa on olla tarvitsematta.

Arjen ennakoimattomuus tekee elämän toki toisaalta raskaaksi, toisaalta se kieltämättä luo oivallisesti kiitollisuutta. Usein lausun mielessäni pienen äänettömän kiitoksen heti aamutuimaan, kun vettä tulee ja kaasua riittää ja saan kahvikupin eteeni. Lausun pienen kiitoksen kun pääsen perille toimistolle, työmatkoista puhumattakaan.

Tulevaa emme joka tapauksessa voi ennustaa. Elämä itse on paitsi lahja, myös yllätys. Järkeilen, että jos osaa ottaa tyynesti vastaan arjen ennakoimattomuudet, voi se auttaa ottamaan myös koko elämän vastaan tyynesti. Hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Muuttaa ne, jotka voi.

Aina ei tietysti tiedä, mitkä asiat voi omassa elämässä muuttaa ja mitkä ei. Asenteen kuitenkin voi, ja luulen, että on jo aika pitkällä jos siinä onnistuu. Ainakin tämä teoriani saa hyvin harjoitusta näissä arjen epävarmuuksissa.

Valtakunnassa kaikki hyvin?

”Saat syödä suklaata!” ”Muista löhötä sohvalla!”, kirkuvat naistenlehdet. Toisaalla Suomen arvostetuin uutistoimisto otsikoi näyttävästi autojen ”maanantaikappaleista”, jotka ”voivat harmittaa ostajaa”.

Väistämättä mieleen hiipii ajatus, ovatko lehdistä ja uutisista aiheet loppu? Vai olemmeko me niin hukassa, että lehdestä täytyy saada lupa syödä suklaata ja levätä? Jos uutisoitavaa ei ole kuin se, että upouusien autojenkin joukossa voi olla vikoja täynnä olevia rakkineita, voisiko uutiset kääräistä pariksi tunniksi pakettiin otsikolla ”valtakunnassa kaikki hyvin?”.

Kuitenkaan valtakunnassa ei kaikki ole hyvin.

Kävin Suomessa työmatkalla tammikuussa ja haluan ensiksi sanoa, että olin tosi iloinen siitä, miten ystävällistä palvelua sain kaikkialla. Hyvä te/me, suomalaiset! Oli ilahduttavaa olla iloisten ihmisten joukossa!

Samaan aikaan suretti taas se, miten automaatit ja koneet vievät vääjäämättömästi ihmisten työpaikat. On hienoa, että teknologia tuo uusia mahdollisuuksia ja etänä voi hoidella kaikenlaisia asioita, mutta emmekö voisi säilyttää palveluammatteja kaiken uuden teknologian rinnalla. Erään suomalaisen kylän uimahallista lakkautettiin kahvila ja lipunmyynti. Lipun voi ostaa automaatista. Kyseinen kahvila hoiti varmasti lukemattoman ihmisen mielenterveyttä. Kahville ja pullalle jäivät aina niin vanhukset kuin vauvauimaritkin. Lentokentällä puolestaan virkailija töksäytti, että lähtöselvitys on nykyään aivan pakko tehdä itse koneella. Olin varta vasten päättänyt asioida tiskillä, sillä hoidin samalla muitakin varaukseen liittyviä asioita.

Tällainen kehitys on surullista!

Senegalissa ei tarvitse itse nousta tankkaamaan autoa. Ostokset saa suoraan kassiin pakattuina. Auton tuulilasin voi pesettää kadun kulmassa.

Paitsi että se on mukavaa, tuovat nämä ”pienet toimet” työpaikkoja ja yhteistä kanssakäymistä.

Kanssakäyminen, arkisten kuulumisten vaihto – sitä me kaipaamme. Ja sen puutteesta kertovat minusta nuo naurettavat naistenlehtien otsikotkin.

Kenen yhteiskunta?

Rukouskutsu kuuluu minareetista. Monotoninen miesääni halkoo ilmaa. Kukaan ympärilläni olevista ihmisistä ei keskeytä toimiaan rukouskutsun vuoksi, mutta tiedän, että kyseisen moskeijan lähellä olevat miehet kiiruhtavat sisälle viettämään rukoushetkeä. Joku on levittänyt rukousmaton viereeni. Katson puolestani liikenneympyrän keskellä jalkapalloa pelaavia poikia. Hiekka pölyää.

Suomalainen yhteiskunta on tehokas ja oikeudenmukainen. Suomessa ei saa pitää meteliä tai lausua uskonnollisia nimiä ääneen, ettei kukaan mahdollisesti loukkaannu. Suomessa ei saa olla hidas eikä tehoton eikä mielellään kovin erilainen. Suomalaisten henkilökohtainen tila on laaja.

Stereotypioita, kyllä. Silti ne kertovat jotakin meistä suomalaisista.

Senegalilainen yhteiskunta ei ole tehokas eikä kovin oikeudenmukainenkaan. Monien syrjittyjen ihmisryhmien ääni ei pääse kuuluville ja sukupuolten välinen tasa-arvo on kaukana. Toisaalta Senegalissa sallitaan hitaus ja erilaisuus. Eri uskonnot sallitaan ja niitä saa harjoittaa. Kukaan ei loukkaannu toisen tavasta elää. Toista ihmistä saa koskettaa.

Esimerkiksi vammaisten ihmisten asema on kuitenkin Senegalissa vaikea. Suomalainen yhteiskunta ottaa vammaiset hyvin huomioon mutta Suomessakaan heidän ei haluta olevan näkyviä. Suomessa saa osakseen paheksuntaa, jos erehtyy menemään vammaisen ihmisen kanssa vaikkapa ravintolaan. Hiihtoladulla hidasteleminen aiheuttaa paheksuntaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa on lokerot kullekin ihmisryhmälle niin että kuhunkin lokeroon kuuluvat voivat hakea heille tarkoitettuja yhteiskunnan suomia etuja, mutta lokeroon, joka saa näkyä ja kuulua, kuuluu kuitenkin aika harva. Hidastelijat eivät siihen kuulu ainakaan.

Senegalissa ei ole lokeroita mutta ei ole järjestelmällistä huolenpitoakaan. Perhe pitää huolen omistaan, jos pitää. Toisaalta kaikki saavat olla, normaalin normeja ei ole määritelty. Koko yhteiskuntaa määrittää salliva hitaus. Asiathan voi hoitaa huomennakin.

Tehkäämme näkymättömät näkyviksi. Sallikaamme hitaat. Ja nopeat. Suvaitsevaisuutta tarvitaan joka puolella maailmaa.

Erilaisuuden täyttämää vuotta 2018!

Risteyksessä

”Tie ei kerro kulkijalle, mikä odottaa matkan päässä”, sanoo afrikkalainen sananlasku.

Tänä aamuna edessäni ajanut kuljettaja pysäytti autonsa keskelle risteystä. Tarkkailin kuljettajaa tovin verran koettaen arvata, mihin suuntaan hän mahtaisi jatkaa matkaa. Kuljettaja ei kuitenkaan ilmeisesti saanut asiaa ratkaistuksi vaan jäi nököttämään risteykseen mietteliään näköisenä. Ehkä tie ei ollut vienyt häntä sinne, minne piti.

Muut autoilijat eivät vaikuttaneet olevan moksiskaan eivätkä he jääneet ihmettelemään keskelle risteystä pohtimaan jäänyttä kuljettajaa. He väistivät keskellä olevan auton kuka miltäkin puolelta ja jatkoivat matkaansa.

Risteyksessä on monia mahdollisuuksia. Voi kääntyä oikealle tai vasemmalle tai mennä suoraan tai jopa peruuttaa, täällä sekin on aivan mahdollista, kunhan muistaa antaa muille äänimerkin. U-käännöksenkin voi tehdä.

Tietysti aloin jälkeenpäin pohtia risteykseen jäänyttä autoilijaa ja miettiä elämän risteyksiä. Tunnustan olevani ihminen, joka mieluiten miettisi jo ennen matkalle lähtöä, mihin suuntaan kussakin risteyksessä tulee kääntyä. Melkeinpä sellainen, joka mieluiten suunnittelisi kaikki elämän tulevat risteykset etukäteen niin, ettei yllätyksiä ja äkkipysähdyksiä tulisi.

Kaikkia elämän reittejä ei kuitenkaan tarvitse yrittää tietää ja ennakoida etukäteen, vaan voi mennä rohkeasti ja tehdä päätökset kun niiden aika on, vaikka vasta keskellä risteystä. Asiat voi ottaa vastaan silloin, kun ne eteen tulevat ja sellaisina kuin ne annetaan. Kaiken ei tarvitse olla ratkaistua tai ennakoitua ennenkuin uskaltaa siirtyä eteenpäin. Epävarmuudessa piilee aina myös mahdollisuus.

Eihän se suunnitelmienkaan teko haittaa. Rohkeus voi toisinaan kuitenkin olla sitä, että uskaltaa muuttaa suunnitelmaa. Uskaltaa pysähtyä vaikka keskelle risteystä tarkistamaan suuntaa, jos tarve vaatii.

Keskellä risteystä oleminen voi olla pelottavaa. Samalla se kuitenkin voi olla lupaus tulevasta ja muistutus siitä, että tiellä oleminen, tänään, juuri nyt, on osa matkaa. Koska emme näe tien päähän, on parasta oppia nauttimaan matkasta.

Ei-minkään-maalainen

Muutimme Suomesta ulkomaille pari kuukautta vajaa kuusi vuotta sitten. Esikoisemme oli silloin viisivuotias.

Lapset ovat koko ajan opiskelleet kukin omassa tahdissaan suomalaisessa Kulkuri-koulussa, esikoinen jo yli viiden vuoden ajan, Kuopuksella on nyt menossa "Suomi-opintojen" toinen vuosi.

Aina ei ole ollut aivan helppoa motivoida lapsia tekemään Suomi-koulun tehtäviä, sillä heillä on jo muutenkin pitkät koulupäivät ja läksyjä. Toisinaan minut yhä pysäyttää ajatus siitä, etteivät lapsemme ole käyneet päivääkään suomalaista koulua ja että heille esimerkiksi ajatus lyhyistä koulupäivistä tai kouluruuasta, joka on kaikille lapsille sama, on hyvin vieras ja suorastaan outo.

Heille arkipäivää on englanti, repussa kulkevat välipala- ja lounaslaatikot vesipulloineen (joita Senegalin kuumuudessa tarvitaan useampia), tiukka kuri, opettajien puhutteleminen "rouva+sukunimi", koulupäivä 7:55-15:15 joka päivä, kerhot koulun jälkeen, lukuisat erilaiset teemapäivät, kirjasto, kännykättömyys jne. Me vanhemmat olemme myös koulun toiminnassa mukana ja vietämme paljon aikaa koululla. Koulu on, kyllä, eräänlainen yhteisömme täällä.

Verkkokoulussa on tänä vuonna aiheena Suomi ja suomalaisuus, Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi.

Keskimmäinen teki äsken verkkokoulun tehtäviä ja törmäsi kysymykseen:

Tunnetko sinä itsesi suomalaiseksi?

- Kyllä

- Joskus

- Ei

- En osaa sanoa

Jäin hänen olkansa taakse vilkuilemaan, mitä hän vastaa. Hiiri liikkui ensin kohtaan "Ei", jonka hän kuitenkin muutti "Joskus". Olin jälleen vähän yllättynyt, vaikka ei kai asiassa enää ole mitään yllättävää. Kysyin kuitenkin, miksi hän valitsi "Joskus".

"Valitsin joskus, koska kyllä joskus tunnen itseni suomalaiseksi. Joskus kuitenkin tunnen itseni nepalilaiseksi, joskus senegalilaiseksi ja aika usein en-minkään-maalaiseksi."

Kuopus valitsi kyseisessä tehtävässä "En osaa sanoa".
Esikoinen puolestaan selkeän "Kyllä".

ps. Tekstiäni aiheesta,  mitä kaipaan Suomesta, on käytetty suomalaisissa aikakausilehdissä Fazerin Suomi 100-kampanjassa. Onkohan kukaan huomannut tekstiä, jossa kaivataan suomalaisia metsiä Saharan autiomaassa?!

Turistit vai kalat vedessä?

Kalat?

Mukavaa viikkoa!

Tiedän kyllä sen
joskus pelkään
   epävarmuutta yksinäisyyttä pimeää ihmisiä onnettomuuksia
murehdin ja huolehdin

Jos ei aina käy hyvin,
kannattaako riski?
Jos kaikki kuitenkin päättyy jotenkin,
miksi ponnistelen?

Silloin ei kannata katsoa kauas
     vaan lähelle
Huomata hiljainen maailma hiekanjyvissä,
pinnan alla - omassa sydämessä

Hengittää.
Iloita.

Ehkä se riittää tähän hetkeen.
Seuraavat hetket tulevat
        vasta kun tulevat.

Elämä ja ohje

Lauantai-ilta. Vein juuri Kuopuksen yökyläsynttäreille. Hän puhkui iloa ja jännitystä. Tein sen jälkeen pienen kävelyn Luckyn kanssa. Täällä on yhä todella kuuma, mutta parina viime päivänä emme ole enää olleet hiestä jatkuvasti aivan likomärkiä. Sää taitaa toivottavasti taas pikkuhiljaa alkaa viiletä.

Aamulla olimme kannustamassa Esikoista ja Keskimmäistä heidän koripallokauden loppuottelussa. Molemmat palkittiin parhaina pelaajina. Pelien ajan Kuopus kiipeili ystäviensä kanssa puussa. 

Eilinen ilta venyi myöhäiseksi koulun Harvest Festissä -sadonkorjuujuhlassa- joka on yksi vuoden kohokohtia. Esikoinen voitti yhdestä kilpailusta kakun, jonka suunnittelimme syövämme tänään aamukahvin kanssa. Koripallopelin vuoksi emme kuitenkaan ehtineet syödä kakkua, vaikka Kuopus kattoi pöydänkin kauniisti. Häntä harmitti: "Miksei meillä voi koskaan olla rentoja aamuja, jolloin ei mennä mihinkään?" Osuva kysymys.

On ollut vähän turhan kiire viime kuukausina. Ensi viikko taitaa olla kahteen kuukauteen ensimmäinen viikko, ettemme kumpikaan (toivottavasti!) matkusta minnekään. Heikki on viime viikot ollut lähes kokonaan poissa; kahteen kertaan matkalla Mauritaniassa ja lisäksi työmatkoilla täällä Senegalissa. Minä reissaan taas ensi viikon jälkeen vajaaksi viikoksi Pohjois-Senegaliin.

Olen viime aikoina pohtinut kovasti elämää ja minuutta. Minä, yleensä niin positiivinen ihminen, olen taipunut negatiivisuuteen ja räjähdellyt vastaantulijoille milloin mistäkin asioista. Kerroin jotakin pohdinnoistani yhdelle rakkaalle ystävälleni Suomessa, ja hän osasi heti sanoittaa ajatukseni ja jatkaa niitä viisaasti. Yksi ystävä täällä, naapurimme, tuo meille lähes joka viikko höyryävän kattilallisen miso-keittoa. Minne joutuisimme ilman ystäviä ja kaikkia rakkaita ihmisiä! Joskus kyllä tarvitaan toista ihmistä palauttamaan oma elämä raiteille. Tai ehkä aina.

Maailma on hyvä.

Esikoinen joutui "vankilaan" yhtenä Harvest Festin ohjelmanumerona.

Kuopuksen jengiä

Keskimmäinen, koripallotähti

Koulun Senegal-päivä

Työpalavereja...

 Kyläelämää:

Ja tässä se lupaamani ohje. Kiitos Ystävälle Suomessa!

Varoitus! Keskipäivällä hiekka voi olla POLTTAVAN kuumaa!

Poltin pari viikkoa sitten jalkapohjani niin pahasti, että sain muutaman rakkulan kantapäihin ja päkiöihin (pienen, kylläkin). Tapahtuneesta tuli mieleeni sanonta ”oppia kantapään kautta”. Opin konkreettisesti kantapään kautta, että hiekka voi täällä Saharan kainalossa olla toisinaan kirjaimellisesti polttavan kuumaa.

Elämä kehitysmaassa on paljon asioiden opettelua ja valmiutta muuttaa totuttuja tapoja. Kehitysmaissa ei useinkaan ole tahoa, josta voisi tiedustella vaikkapa tietyn metsäpolun tai tulvan valtaaman tien turvallisuutta. Paikalliset toki tuntevat esimerkiksi maaston – olkoon vuoristoa taikka autiomaata – parhaiten, mutta heidän käsityksensä turvallisuudesta on usein erilainen kuin meidän länsimaissa kasvaneiden. En ikinä unohda ensimmäistä pitkää vaellustamme Nepalissa. Päädyimme pienten lastemme kanssa alueelle, jossa oli vastikään ollut maanvyöryjä. Olen yhä kiitollinen, että selvisimme siitä hengissä. Taisinpa silloinkin oppia jotakin aivan kantapään kautta.

Samaan aikaan moni länsimaalainen kokee elämänsä laimeaksi. ”Mikään ei tunnu miltään.” Ehkäpä meiltä puuttuu tilaisuudet oppia elämän perusasioita kantapään kautta? Tilaisuudet ottaa ja kantaa vastuu.

Jos ei aina olisi tahoa, joka ilmoittaa jo etukäteen, mitä tapahtuu, jos valitsee tämän tai tuon polun tai jonne valittaa kaikesta elämän toimimattomuudesta, alkaisimmeko ottaa enemmän vastuuta asioista itse? Ajatella, kokeilla, tuntea itse? Löytää se oma tie. Olisiko elämä enemmän ”omaa”, josta olen itse vastuussa?

Minulla ei ole vastausta tähän, sillä totta vie kaipaan toisinaan itsekin kaikkia näitä ”tahoja”, jotka ilmoittavat, mikä kulloinkin on järkevää ja mikä ei. Mutta tätä asiaa jäin kuitenkin jälleen pohtimaan poltettuani jalkapohjani. Pitäisiköhän minun kirjoittaa otsikon varoitus kissankokoisin kirjaimin kylttiin ja viedä kyltti kyseiselle paikalle. Säästyisiköhän sillä yhdet jalkapohjat?