Ihana lumi!

Suomi on jälleen uskomattoman kaunis! Koko maa kylpee valkoisessa valoa hohtavassa peitossa. Talvenvihaajia tietysti löytyy, mutta en usko roppakaupalla löytyvän niitä, jotka mieluummin ottavat harmaan kuin valkoisen talven. (Vaikka yhden tällaisen valkoisen talven vihaajan itsekin kyllä tunnen!)

Lapsuusmuistot ovat oikeassa: tutkimustenkin mukaan lumi lisää hyvinvointia. Se lisää valoisuutta, tekee (useimpien mielestä) maiseman kauniiksi ja vaimentaa äänimaisemaa. Puhumattakaan kaikista talvilajeista, joiden harrastamisen lumi mahdollistaa. Tutkijoiden mukaan lumi myös lisää toiveikkuutta talven etenemisestä ja kevään tulosta.

Suomen vuodenajat ovat mahtavat. Niissä on vain yksi nurja puoli: koskaan ei voi tietää, kauanko ”kunnon” talvea tai ”kunnon” kesää kestää. Kun tulee ensimmäinen luminen talvipäivä, on rynnättävä lähes paniikinomaisesti ulos, koska kukaan ei tiedä, onko huomenna enää lunta – tai enää koko talvena. Sama juttu kuuman kesäpäivän kanssa.

Ulkomailla asuessa tottui erilaisiin säihin ja siihen, että esimerkiksi Senegalin sää oli hyvinkin ennustettavissa oleva. Siis ehkä myös vähän tylsä: vuoden muutamaa sadepäivää sekä vuoden muutamaa viileämpää viikkoa lukuunottamatta oli aina kuuma ja aurinko paistoi. Ei ollut tarvetta sännätä ulos auringosta nauttimaan, koska huomennakin paistoi takuuvarmasti.

Vaikka Suomessa tarve nauttia hyvistä säistä - ja se hirveä pettymys, jos kesän ainoan aurinkoisen viikon joutuukin viettämään neljän seinän sisällä - on hieman ahdistava, voi tämänkin asian jälleen kääntää toisin. Suomen sää opettaa väistämättä meidät elämään hetkessä!

Huomisen säästä emme tiedä, kuten emme voi tietää huomisesta muutenkaan. Kenellekään ei ole huomista luvattu. Tänään on aika tarttua tähän hetkeen, ja niihin asioihin, joista tämä hetki meistä itse kullakin koostuu. Ainakin mahtavasta lumesta! Luminen metsä kohottaa mielialaa, ja tämä piristysruiske on ilmaiseksi tarjolla jokaisen suomalaisen ulottuvilla.

Ota tilasi!

 Joskus autolla ajaessa käy niin, että saapuu risteykseen, jossa seisoo jonossa muita autoja odottamassa vuoroaan ja itselle on tyhjä kaista ja vihreä valo. Sen kuin posottaa menemään. Minut valtaa näissä tilanteissa aina hieman etuoikeutettu olo: tässä saan loistaa ja mennä ilman vuoronodotusta eikä muiden auta kuin odottaa edelleen.

Aika turhaan mietin oman tilan ottamista tuossa liikennevaloesimerkissä. Mutta monessa muussa tilanteessa asiaan on kyllä ihan tähdellistä kiinnittää huomiota. Afrikassa asuessani toivoin usein olevani ruumiinrakenteeltani rehevämpi (lue: mieluiten lihava). Haastavissa kokouksissa oman tilan ottaminen ja uskottavuuden saaminen olisi ollut ehkä hitusen helpompaa, jos olisin ihan fyysisesti pystynyt ottamaan heti alkuun suuremman tilan.

Nepalista muistan edelleen aivan alun kokemukseni jonottamisesta. Jonotin pienten lasteni kanssa suuren joukon mukana puistoon ja jonottaisin siellä varmaan vieläkin ja odottaisin vuoroani, jos en olisi sisuuntunut muiden etuiluun ja edennyt lopulta kyynärpäätaktiikalla. Ei Nepalissa kukaan ilkeyttään ohitellut. Maan tapa vain on, että siitä mennään, mistä päästään. Kyllä muillekin annetaan tilaa, mutta minähän en näyttänyt siinä odottaessani siltä, että olisin menossa minnekään.

Vakavasti puhuen, oman tilan ottaminen on tärkeä oppi kaikille meille kilteille. Kyseessä voi olla fyysinen oma tila, mutta myös omien rajojen vetäminen ja oman mielipiteen sanominen. Oman tilan ottaminen ei tarkoita muiden tilan vähenemistä. Päinvastoin - itsensä piilossa pitäminen ei palvele ketään. Nepalissa moni alakastinen nainen peitti kasvonsa aina puhuessaan, ja useimmiten nämä naiset eivät julkisesti uskaltaneet puhua kasvot peitettyinäkään. Suomessa on tasa-arvo pitemmällä mutta silti meillä on paljon niitä, jotka aina väistävät tai ovat hiljaa.

Hei, älä turhaan jää, seinän viertä kulkemaan / kutsuttuna juhliin, kynnykselle seisomaan. Juha Tapion laulun sanojen mukaan toivotan rohkeutta astua juhlaan nimeltä elämä.

Suomen apinat

Bussia odotellessamme katselimme poikani kanssa puissa kiipeileviä oravia, jotka hyppivät ketterästi puusta puuhun. ”Nuohan ovat kuin apinoita”, totesi poikani ”Oravat ovat Suomen apinoita.” Sama poika mietti muutama päivä tuon pohdinnan jälkeen, miten suomalainen suomaisema on monella tavalla maisemana samanlainen kuin aavikko.

Pysähdyn aina näihin muistoihin, sillä pelkään päivää, jolloin pidämme kaikkea Suomessa olevaa itsestäänselvyytenä ja alamme ”riidellä ruisleipämerkeistä”, kuten eräs kollega Etiopiassa kerran leikkisästi varoitti suomalaistumisen tapahtuvan. Muistankin lähes joka ilta esimerkiksi tiskikonetta täyttäessäni olla kiitollinen tiskikoneesta. Ah, viisihenkisen perheen elämä ilman tiskikonetta on kauheaa.

Olisi hyvä osata kääntää muistot positiiviseksi voimavaraksi, joka tuo voimaa ja kiitollisuutta tähän päivään, mutta ei kuitenkaan käännä huomiota pois nykyhetkestä.

Eräs sveitsiläinen toimittaja on tehnyt empiiristä koetta muistojen merkityksestä. Hän kysyi ihmisiltä, mitä nämä olisivat valmiita maksamaan hienoimmasta kuviteltavissa olevasta kokemuksesta. Tämän jälkeen hän kysyi, mitä ihmiset olisivat valmiita maksamaan kaikista hienoimmasta kokemuksesta, jos siitä ei muistaisi jälkikäteen mitään. Tulokset olivat erikoisia: ihmiset eivät olleet valmiita maksamaan juuri mitään, jos kokemusta ei muistaisi jälkeenpäin.

Ymmärrän muistojen tärkeyden, juurihan itsekin myönsin koettavani pitää niistä tiukkaan kiinni. Samaan aikaan on järjetön ajatus, ettei nykyhetkellä ole väliä, jos emme muista sitä. Nykyhetki on kuitenkin ainoa meillä oleva hetki.

Muisti on myös valikoiva, emmekä joka tapauksessa muista kaikkea. Edellämainitun kokeen tehnyt toimittaja toteaa, että arvostamme liiaksi muistoja ja aliarvioimme koetun hetken arvoa. Kuitenkin haluan ajatella oman muistojen ja kokemusten tilin olevan se, jota kannattaa täyttää. Muistot ja kokemukset lisäävät tämän hetken kokemukseen syvyyttä, vaikka eivät ole tämän hetken kokemuksen ja kokemisen edellytys. Oravat ovat mainioita otuksia ihan oravina, mutta vielä mainioimmaksi ne mahdollisesti tekee ajatus, jossa ne muuttuvat suomalaisiksi apinoiksi.

Tunari

 Kävin tyttäreni kanssa koronatestissä. Jopa veljeni oli ystävällisesti informoinut minua etukäteen drive-in-testeistä. En silti kiireissäni ollut miettinyt asiaa loppuun, vaan oletin drive-inillä tarkoitettavan liukuhihnamaista palvelua. Menin siis ensin testiä varten väärään paikkaan. Manasin, etten ollut edes tarkistanut osoitetta, koska oletin paikan toiseksi. Soitin kotona olevalle pojalleni ja pyysin häntä tarkistamaan osoitteen suttupaperilta, johon olin sen sentään aikaa varatessani raapustanut. Poika sai käsialastani jotenkin selvää ja suunnistimme uuteen paikkaan, auttamattomasti myöhässä jo tietenkin.

Saavuimme parkkipaikalle ja ihmettelin ääneen, mihin opasteet katosivat. Pyörimme tyttäreni kanssa ympyrää, kun ystävällinen miesääni alkoi neuvoa: ”Saa tähän jonoon toki ilman autoakin tulla.” Minä: ”Mitä! Ai tämä on oikeasti drive-in!” Minulle on tyypillistä peittää epävarmuuteni selityksillä, joten miesparka sai kuulla sekavan selityksen siitä, miksi en ollut tajunnut asiaa, miksi pyörin tässä parkkipaikan keskellä typerän näköisenä ja miksi olemme nyt siis hirveän myöhässä ja emmehän, pliis, menettäneet testiaikaamme.

Mies oli rauhallinen ja ystävällinen ja neuvoi meitä selkeästi, miten toimia. (Kiitos vaan, jos satut tätä lukemaan!)

Tällaisten vaarattomien, mutta vähän pöhköjen, ja mahdollisesti muille jotakin harmia aiheuttaneiden (jos jonkun aika siirtyi koska olimme myöhässä) tilanteiden jälkeen jään aina pohtimaan kahta asiaa: ensinnäkin, mokailusta on syytä oppia. Ensi kerralla pitää tarkistaa osoite, eikä olettaa. Ja ehkä lähteä vähän aiemmin. Toiseksi: mokailut kuuluvat elämään. Ei haittaa.

Tämä maailma ei ole rakennettu vain hyville, osaaville, nopeille ja pärjääville. Joukkoon mahtuvat – ja pitää mahtua – myös erehtyvät, epäonnistujat, mokailijat, hitaat, epävarmat.

Ja eikö tähän liity sekin, että jos oma mieli on väljä ja armollinen, sietää toisten mokia ja erehdyksiä paljon paremmin. Toivottavasti joku nauroi autossaan minun parkkipaikalla säntäilylleni.

Mustikoita!

Puolisoni viimeisenä lomapäivänä – eilen – olimme poimimassa mustikoita. Tämän vuoden mustikkasato on tosiaan runsas. Kannattaa mennä metsään, jos ei ole siellä vielä käynyt!

Keskustelimme tulevasta sekä vähän menneestä. Puolisoni kertoi olevansa kovin innoissaan töiden alkamisesta ja tyytyväinen kuluneeseen lomaan. En malttanut olla vähän kaivelematta ja yritin kysellä, tunteeko hän oikeasti niin positiivisia tunteita sekä menneestä että tulevasta, vai onko hän vain päättänyt tuntea niin.

Voiko omia tunteita valita? Eipä niitä voi, mutta tunteisiin suhtautumisen voi. Puolisoni sanoi kokevansa muitakin tunteita työn alkamiseen ja kuluneeseen lomaan liittyen, mutta päällimmäisenä edellämainittuja, ja siksi hän valitsee ajattelevansa niitä, eikä muita, mahdollisesti ikävämpiä tunteita. Ikävämpiäkään tunteita ei ole syytä haudata, mutta voi valita, mihin keskittyy. Lisäksi tärkeämpää on varmastikin opetella tietoisuutta omista tunteista tällä hetkellä, kun ne tapahtuvat. Aiemmin elettyihin tunteisiin sekoittuu muistoissa muitakin asioita.

Mieleeni tuli ”Tunneäly”-kirjasta kauan sitten lukemani viisaus:

Vanhan japanilaisen tarinan mukaan sotaisa samurai vaati kerran zen-opettajaa selittämään, mitä taivas ja helvetti tarkoittivat. Munkki kuitenkin vastasi pilkallisesti: ”Sinä olet pelkkä moukka, ei minulla ole aikaa tuollaisille.” Loukkauksesta raivostunut samurai veti miekkansa tupesta ja huusi: ”Voisin tappaa sinut palkaksi röyhkeydestäsi.”

”Tuo”, vastasi munkki tyynesti, ”on helvetti.”

Samurai, joka hämmästyi tajutessaan, kuinka osuvasti munkki oli hänen raivoaan kuvannut, rauhoittui, työnsi miekkansa tuppeen ja kiitti kumartaen munkkia tämän opetuksesta.

”Ja tuo”, munkki sanoi, ”on taivas.”

Tätä muistellessani kuulin puolisoni valituksen kauempaa mättäältä. Häntä oli alkanut ahdistaa yhtäkkinen kiireen tuntu (kello oli jo paljon) ja mustikoiden valtava määrä. Emme mitenkään ehtisi poimia edes tämän rinteen mustikoita talteen. Rauhoittelin häntä, ettei metsään jäävistä mustikoista ollut syytä ahdistua. Ja lopuksi nauroimme yhdessä sille, miten hän muutamassa sekunnissa siirtyi leppoisasta, positiivisesta olotilastaan mustikoiden aiheuttamaan ahdistukseen.

”Elämän myös kuuluu tuntua”, lisään itse zen-opettajan opetukseen.

Onnistunut epäonnistuminen

 Nepalissa ja Senegalissa asuessani pohdin usein oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisen hyötyjä. Oppimista ja kehittymistä tapahtuu epämukavuusalueella. Ja toisaalta voi usein huomata, ettei moni asia ollutkaan epämukavuusalueella, vaikka niin alkuun oletti. Epämukavuusalue myös muuttuu koko ajan – ja hyvä niin, koska sehän kertoo siitä, että voi oppia uutta.

Kuulin vastikään, miten jotkut kokeilevat samaa käytäntöä ihmissuhteissaan: ihmissuhteissa mennään epämukavuusalueelle, jotta oppisi itsestä ja toisista. Pidin tästä ajatuksesta oitis, vaikka tällaisessa toiminnassa lienee omat riskinsä. Riskeillä mietin lähinnä, jos omaa toimintaa ei osaakaan kyseenalaistaa tai tarkastella rakentavasti ja epämukavuusalue viekin omat ajatukset oppimisesta enemmän kohti toisten syyttämistä.

Me kaikki kaipaamme hyväksytyksi tulemista. Sitä, että saa olla oma itsensä. Itse yhdistän nämä ajatukset myös vapauteen. Vapaus olla sitä, mitä on, ilman pelkoa hylätyksitulemisesta ja saman antaa myös läheisilleen. Ihmissuhteissa on toki tehtävä myönnytyksiä mutta samalla niistä myös saa takaisin.

Miten epämukavuusalueelle mennään oppimaan? Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tekee jotakin, jonka tekeminen ei tunnu helpolta. Ihmissuhteisiin liittyen esimerkiksi arempi ihminen menee uusiin tilanteisiin ja pyrkii tutustumaan ihmisiin ja kontrolloiva ihminen koettaakin antaa ympärillään oleville ihmisille vapautta tehdä enemmän oman mielensä mukaan.

Mitä jos epäonnistuu? Jos arempi ihminen koetti mennä puhumaan uudelle ihmiselle, mutta ei saanutkaan sanaa suustaan? Tilannetta voisi tarkastella oppimisen kannalta. Jos kuitenkin oppi jotakin, ei se ollut epäonnistuminen, vaan lopulta onnistuminen. Kuten veljentyttäreni sanoi: ”Oot onnistunut ees jossain kun onnistuit epäonnistumaan.”

Eikö onnistumisessa olekin juuri tästä kyse: itsensä haastamisesta omalle epämukavuusalueelle, virheiden tekemisestä, oppimisesta ja kasvamisesta.

Hyvää kasvun aikaa meille kaikille!

Oi kevät!

Monen vuoden kaukomailla asumisen jälkeen olen lähes lapsenomaisesti ihmetellyt Suomen vuodenaikoja. Syksyn ja talven pimeys oli aivan ällistyttävän pimeää ja sai mielikuvitukseni laukkaamaan pimeyden konkreettisuudesta.

Mutta voi veljet tätä Suomen kevättä! En muistanut, miten kertakaikkisella yltäkylläisyydellä valo lisääntyy ja koko maailma muuttuu. Jos joulukuussa olisin mennyt nukkumaan kello neljältä iltapäivällä, kun pimeys viimeistään laskeutui, niin nyt en muista mennä lainkaan nukkumaan, kun ei aurinkokaan juuri malta mennä. Huumaannun vihreän eri sävyistä ja tervehdin Pohjois-Afrikasta tulevia muuttolintuja kuin maanmiehiäni.

Olen seurannut tiiviisti, milloin koivuihin puhkeavat lehdet. Oikeastaan olen vähän pelännyt hetkeä, jolloin koivut ovat taas kauniin vihreitä ja valkoisia yhtä aikaa. Koen tunnetta, jota lapsi syntymäpäivänsä aattona tai minä silloin, kun äitini oli tulossa käymään luonamme Nepalissa: paras on se hetki, kun kaikki kiva on juuri alkamassa, eikä yhtäkään hetkeä siitä kivasta ole vielä kulunut. Kun kiva alkaa, alkaa samalla osa ajasta mennä vääjäämättä miinusmerkille.

Vaan näinhän tapahtuu elämässä tälläkin tavallisella hetkellä. Nepalin maanjäristyksen jälkeen ystävät lohduttivat toisiaan lainaten sitaattia ”Huonot uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti. Hyvät uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti.” Sitaatti muistuttaa siitä, että hyvät ja huonot ajat menevät yhtä lailla ohi. Se muistuttaa, että huonoihin aikoihin ei tarvitse takertua, vaan voi luottaa, että parempaa tulee taas. Se muistuttaa, että hyvistä, onnellisista hetkistä on hyvä pysähtyä nauttimaan, sillä toisessa käänteessä elämä voi tarjota jotakin muuta.

Nyt mietin vilpittömästi, miksi me suomalaiset valitamme niin kovasti pimeästä ja synkästä vuodenajasta, kun toisella puolella vuotta meillä on kaikki tämä valo ja väri! Ehkä siinä säkkipimeydessä ei vaan muista, että kevätkin taas tulee, kunhan vähän jaksaa odottaa. Ihmisen muisti on lyhyt. Lisäksi vuoden päästä on jälleen tämä hetki, ettei yhtään kesäpäivää ole vielä kulunut.

Ajan johtaja

Suomi on poikkeuksellisissa oloissa. Jokaisen suomalaisen arki on muuttunut. Toiset ovat etätöiden myötä kokeneet ajan lisääntyneen ja joku on löytänyt uusia harrastuksia kotipiiristä. Moni on aktivoitunut auttamaan toisia. Toiselle ajan lisääntyminen on tarkoittanut ahdistavan yksinäisyyden lisääntymistä. Joidenkin työmäärä on entisestään kasvanut ja työn ohella tulisi aiempaa eri tavalla huolehtia lapsista tai omista vanhemmista. Ruokaa saa olla laittamassa koko ajan ja vähintään siivoamassa keittiötä. Toisella taas ei ole lounastauolla lainkaan seuraa.

Monenlaista joustavuutta vaaditaan. On totuttava uusiin tapoihin tehdä työtä, etäisyyteen ja epävarmuuteen. On totuttava erilaiseen aikaan, joka toiselle yhtäkkiä juoksee ja toiselle matelee.

Moni miettii omaa jaksamistaan.

Minuakin alkoi jossakin vaiheessa mietityttää ne päivitykset, joissa on leivottu hapanleipää ja virkattu, ”kun nyt kerrankin on aikaa”. Mikseivät nämä poikkeusolot olleet tuoneet minulle lisää aikaa? Olin pikemminkin läkähtynyt työhön ja kaikesta huolen kantamiseen. Ääripäässä ovat toisaalta ne ihmiset, jotka tekevät poikkeusoloissa äärettömän tärkeää työtä ja joiden aika myös tuskin on lisääntynyt: terveydenhuoltoalan ihmiset ja päätösten tekijät.

Miksi-kysymyksiin sisältyykin aina jonkinlainen katkera sävy. Yleensä niitä on turha jäädä murehtimaan. On parempi olla zen: ottaa se, mikä annetaan.

Päätin levätä. Olin ajatellut paahtaa töitä läpi pääsiäisen, mutta jokin muuttui, kun kollegani kertoi aikovansa pääsiäisenä silittää kissoja ja katsella narsisseja. Minäkin päätin tehdä niin. Sain lepoa ja sain itse asiassa aikaankin vaikka mitä, vaikka se oli toisarvoista.

Kun vaaditaan uutta joustavuutta ja mukautumista ehkä epämukaviinkin oloihin, ei pidä unohtaa levon merkitystä. Kun on väsynyt, on opittava lepäämään, ei luovuttamaan. Voi olla väsynyt uutisiin, työhön, arkeen, etäyhteyksiin, ahdistaviin tunteisiin. Lepää ensin. Älä luovuta.

Jopa Jumala, kaiken luoja, kehotti meitä lepäämään. Ja Hän lepäsi itsekin. Aika hyvä malli myös meille ihmisille, vai mitä.

ps. Kyllä, otsikko on napattu Eino Leinon runosta ”Kun kello seisoo”.

Koti minussa?

Heti lentokoneen portaita alas laskeutuessa se ympäröi ja täytti joka solun: tuttu ilma, tuttu tuoksu. Kathmandun tammikuun ilma on sekoitus kirpeää vuoristoilmaa, kevätaurinkoa, savua, pölyä ja tietysti – valitettavasti – ilmansaasteita. Tuttu, kotoinen tuoksu yhtä kaikki.

Kävin tammikuussa työmatkalla Nepalissa ja yllätyin, miten kotoisalta kaikki tuntui. Koin voimakkaasti tunteen kotiinpaluusta, vaikka olin varautunut siihen, että moni asia olisi tuntunut jo vieraalta ja myös siksikin, että olin matkassa ilman perhettäni.

Jäinkin miettimään, mikä tekee kodin. Kodin määritelmiä on useita, eikä olekaan yhdentekevää, miten kodin määrittelee, sillä se muodostaa tärkeän osan omaa identiteettiä. Erityisesti, jos kotiin liittää myös omat juuret ja historiaa. Koteja voi myös olla useita. On ihmisiä, jotka pelkäävät ”mistä olet kotoisin” -kysymystä, koska kokevat olevansa kotoisin niin monesta paikasta, taikka eivät pysty mainitsemaan yhtäkään, joka olisi ollut oikea koti.

Rakkaat ihmiset tekevät kodin. Tuttuus tekee kodin. Turvallisuus tekee kodin. Toisille koti on enemmän fyysinen, toisille enemmän henkinen tila. Voi myös ajatella, että koti löytyy itsestä, omasta sydämestä.

Pidän ajatuksesta, että ihmisessä on jo kaikki, koko universumi on meissä jokaisessa ja siksi kotikin löytyy omasta sydämestä. Eräs psykologiystäväni usein haastaakin pohtimaan, olisinko ja tuntisinko itseni kokonaiseksi, vaikka kaikki ulkoiset puitteet ja tärkeät asiat vietäisiin minulta pois. Harjoitus on hyvä. Mutta mielestäni näissä piilee vaara yksin pärjäämisen korostamisesta. On ehdottomasti hyvä pyrkiä rauhaan ja hyvään oloon oman itsen kanssa, mutta samaan aikaan saa ja pitääkin olla riippuvainen muista. Elämä on kuitenkin aina suhteessa muihin ja kokonaisuuteen – koko universumiin. Emme elä yksin.

Jos ajattelee, että kaiken tulee löytyä itsestä, onko silloin niin, että elämä myös päättyy itseen. Rauhallista on kuitenkin myös voida ajatella, että koti on matka. Matka, joka päättyy ehkä iankaikkiseen kotiin.

Päähenkilö

Astiat käyttöön suoraan tiskikoneesta ja puhtaat vaatteet päälle pyykkinarulta. Onko huonoa arjen hallintaa, jos astiat ja vaatteet eivät välissä käy puhtaina ja viikattuina kaapissa vai onko ajankäyttö päinvastoin silloin tehokkaampaa? Tein merkintöjä kalenteriin tammikuulle ja hätkähdin, miten täynnä tammikuun päivät jo kalenterin mukaan olivat ja merkinnät jatkuivat melko pitkälle kevääseen. Jäin jälleen pohtimaan samaa kysymystä: olenko onnistunut tehokkaasti suunnittelemaan tulevan kevään vai olenko tehnyt itsestäni turhan kiireisen jättämättä aikaa luovuudelle ja sattumanvaraisille muutoksille?

Rakastan afrikkalaisen perinteen mukaista aikakäsitystä, jossa aika ei ole lineaarisesti edessä ja takana, vaan ympärillämme. Silloin aikaa ja sen käytön tehokkuutta ei tarvitse mitata, vaan aika vain on. Meitä varten.

Eihän tuohon tilaan tahdo päästä, kun kalenteri täyttyy deadlineista ja tiskikone jää tyhjentämättä. Mutta joskus voi auttaa ajatus siitä, että olemme oman elämämme pääesiintyjiä, mutta emme käsikirjoittajia. Minusta on helpottavaa katsoa hieman ahdistavan täyttä kalenteria sillä ajatuksella, että tässä on minun elämäni kevään 2020 jonkinlainen luonnos, jonka mukaan elämääni ”näyttelen”, mutta joku muu sen lopullisen näytelmän kulun kuitenkin käsikirjoittaa. Tässä häärään kuin ahkera muurahainen, mutta lopulta en elämän kulkuun voi vaikuttaa.

Vaikka kuinka suunnittelisin päivät tehokkaiksi, en ehkä saakaan niin paljoa aikaan kuin haluaisin - ja toisin päin. On hyvä antaa käsikirjoittajalle tilaa. Tämä ajatus auttaa pääsemään hieman lähemmäksi sitä, että aika on ympärillämme eikä sen käyttöä tarvitse mitata.

Elämän käsikirjoittajaa voi oman vakaumuksen mukaan ajatella Jumalana tai Sattumana, mutta yhtä kaikki se vaikuttaa emmekä voi joka asiaa elämäämme suunnitella. Ja toisaalta itsensä ajatteleminen oman elämän päähenkilönä voi olla sivurooliin tottuneelle voimaannuttavaa.

Kiireetöntä uutta vuotta!

Eksoottinen marraskuu

Ah, te muut suomalaiset olette kai tottuneita tähän marras-joulukuun pimeyteen. Minä en. En valita - pimeys on myös ihanaa, tunnelmallista ja eksoottista, vaikka kieltämättä vähän väsyttävää. En tosiaan enää niin monen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen muistanut, miten säkkipimeää Suomessa on tähän aikaan vuodesta! Huh. 

Kuvaavaa on ehkä se, että Lucky pelkää pimeää. Olihan Senegalissakin pimeää, ja hyvinkin pimeää ilman monenlaisia keinovaloja, mutta siellä pimeä kuuluu yöhön, jolloin ei yleisesti ottaen enää liikuta missään (paitsi hetken aikaa alkuillasta). Siksi meidän kellomme kääntyvät heti pimeän laskeuduttua "on aika mennä nukkumaan" -asetukselle. Ja Suomessahan tähän aikaan vuodesta silloin, kun meillä tämä asetus loksahtaa päälle, on kello about 15:30 iltapäivällä!

Afrikan pimeyteen liittyy lisäksi lämpö, yleisesti ottaen. Pimeys ja lämpö on aivan erilainen yhdistelmä kuin pimeys ja kylmyys.

Veljeni lähetti yhtenä arkiaamuna kuvan itsestään saatesanoilla "peilikuvani matkalla Helsinkiin". Kun ulkona näkyy pelkkä musta säkki, näyttää tosiaan siltä, kuin peilikuvat olisivat matkalla. Tämä peilikuva-ajatus on minusta vähän runollinen ja siitä voi vetää monenlaisia ajatuksia.

Minä vai peilikuva? Kuva otettu eilen junassa klo 07:15.

Peilikuva, mene sinä,
juna liikkuu jo

Minä jään.
Vedän henkeä
Juon kahvia
Käperryn lämpimiin ajatuksiin

~

Pimeys
Kuva heijastuu ikkunasta
Pimeys ei ota vastaan
vaan sanoo: lähetän sinut takaisin
itsellesi
Löydä se
Älä juokse pakoon

Valo ottaa avosylin vastaan
Lämpimänä.
Ei pakota
kohtaamaan itseäsi.

Onko siellä järvi vai mitä siellä on? Huh tätä pimeää!

Säkkipimeys

En muistanut, miten pimeä Suomen marraskuu on. Lähes kymmenessä vuodessa unohdin sen zombiemaisen fiiliksen, kun kulkee pitkänkin matkan aamulla töihin täydessä pimeydessä ja kanssamatkustajat näyttävät kalpeilta zombieilta – itse varmasti pahiten. Päivällä voi työpaikan ikkunasta nähdä harmaata kajastusta ja illalla taas matkustetaan kotiin säkkipimeässä.

Kyllähän valon puute vaikuttaa mielialaan. Kuitenkaan en ole kärsinyt pimeydestä lainkaan, jos vertaa siihen tuskaan, jota uutisotsikoiden lukeminen lastemme ja nuortemme pahoinvoinnista aiheuttaa. Miten moni lapsi ja nuori kokee hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä.

Aihetta on jouduttu käymään läpi meidänkin perheessämme. Tuleeko sulautua joukkoon vai saako olla erilainen? Mitä tapahtuu, jos minun näkemykseni ärsyttävätkin jotakuta toista? Nuoret ovat varmasti aina joutuneet näiden kysymyksen eteen. Me vanhemmat olemme kuitenkin koko ajan enemmän tietoisia yksinäisyyden ja kiusaamisen karmeista vaikutuksista koko loppuelämään. Siksi asianlaitaan olisi puututtava aina vain ponnekkaammin. Suuri osa kouluista tekeekin voimakkaasti työtä esimerkiksi kiusaamisen kitkemiseksi.

Mutta entä me muut, me zombiemaiset kanssamatkustajat? Huomasin Aamulehden ”Puhu vanhukselle bussipysäkillä” -kampanjan. Naureskelin mielessäni tilanteita, joissa olen mennyt mukaan vieraiden ihmisten keskusteluihin vanhasta tottumuksesta. Afrikassa asiat olivat aina kaikkien asioita. Haluaisinkin oikeastaan nyt laajentaa tätä Aamulehden kampanjaa näin: ”Puhu nuorille pimeydessä!”. Kaikkihan me uskallamme alkaa puhua vanhuksille, mutta meidän pitäisi puhua nuorillemme myös.

Kaikki tiedämme hymyn ja ystävällisten sanojen voiman. Oma lapseni kertoi, miten joku vanhus oli toivottanut hänelle bussissa hyvää viikonloppua. ”Vaikka emme tunteneet!”, ihmetteli lapseni. Hyvä mieli oli jäänyt, varmasti molemmille. Ja jos nuorelta saakin vastaukseksi vain mulkaisun, olen silti varma, että jokin on silti saattanut läikähtää hänen sydämessään. Säkkipimeyteen on saattanut pilkahtaa valoa. Me välitämme!